Jussin pieni päätös

Minun nimeni on Jussi ja olen alkoholisti. Tänä päivänä olen raitis alkoholisti, kiitos vertaistuen.

Alkoholistiksi tulee juomalla eli tässä minun juomishistoriani

Olen perheen vanhempi kahdesta pojasta. Kasvoin ensimmäiset vuodet turvallisessa ympäristössä kaupunkitalossa Oulussa. Isäni oli muuttanut Etelä-Suomesta äitini ja minun takiani kaupunkiin.

Vanhempani olivat sota-ajan eläneitä, josta johtuen työnteko ja elämän rakenta­minen olivat erittäin tärkeässä asemassa. Tästä johtuen minun kasvatukseni jäi hyvin pitkälle mummoni vastuulle, joka asui samassa pihapiirissä. Mummoni oli ”Amerii­kan kiertänyt ” eli nähnyt elämää ja uskovaiseksi ihmiseksi erittäin suvaitsevainen.

Päivät kuluivat koulussa: olin hyvä, mutta villi.  Illat urheilukentällä ja poika­kerhois­sa.  Asuimme Seurakuntakotia vastapäätä, joten poikakerhot, pyhäkoulut ja kaiken maailman uskonnolliset juhlat kuuluivat nuoren pojan ohjelmaan. Samoin yhdessä tekeminen muiden kaupunginosan lasten kanssa.

Alkoholia vanhempani käyttivät, mutta se oli jotenkin salaista ja hävettävää, pullo oli piilossa pöydän alla ja määrätyssä vaiheessa tuli se normaali selittely ”ei oo otettu muuten mitään” joka teki juomisesta ”mysteerin”.

Elämäni muuttui täysin 10 -vuotiaana

Muutimme tutusta ympäristöstä Huvilatielle, nykyiselle Merikosken kadulle, jota sil­loin rakennettiin.

Koulu muuttui pihapiirin kansakoulusta toisella puolen kaupunkia olevaksi oppikou­luksi. Kaverit olivat yhtä paljon sekaisin uudesta asuinpaikasta kuin itsekin, joten ka­ve­reihin tutustuminen oli hyvin hankalaa.

Ensimmäisenä aloin oirehtia koulun käynnissä.  Siihen aikaan pyrittiin oppikouluun, pääsin sisään toiseksi parhailla pisteillä, mutta tuplasin ensimmäiset vuodet.

Urheilu pysyi koko ajan mukana, ensin jääkiekko ja sitten uinti, josta kehittyi pääharrastus aina aikuisikään saakka.

Isäni, jolla oli urheilullinen koulutus ja joka oli Ouluun muutettuaan ollut näkyvällä paikalla kaupungin urheiluelämässä, oli vaihtanut työalaa. Elettiin aikaa jolloin van­hem­mat alkoivat olla nuorten mukana, joten urheilua ammatikseen tehneen isän puuttuminen harrastuksista aiheutti jatkuvia selityksiä. Varusteet kyllä löytyivät, piikki paikallisessa urheiluliikkeessä oli auki ilman kysy­myk­siä.

Uusi asuinympäristö, uudet kaverit, joista osa huomattavasti vanhempia, huono me­nestys koulussa, itsensä ulkopuoliseksi tunteminen harrastuksissa ja erittäin huo­nok­si mennyt itsetunto oli otollinen maaperä minun tunnevammalleni.

Ensimmäiset kokeilut itsetunnon nostamiseksi alkoivat ollessani reilu 12-vuotias. Itse tehdystä kiljusta saatu ”ison pojan”- olo uuden vuoden aattona, oli kuin olisi lait­ta­nut kahvat maapalloon. Minä pyöritin sitä, ei se minua.

Haave oikeasta viinahumalasta toteutui seuraavana kesänä hyvän kaverin kanssa ostetusta Pöytäviina-pullosta, jonka joimme kahtena lauantaina puoliksi. Se oli menoa. Minä olin 12-vuotias ja kaveri vuoden nuorempi.

Sen jälkeen kaikki pyöri joko viikonlopun humalaa odotellessa tai sitä muistellessa. Kouluun olin jo menettänyt kiinnostukseni. Jälki-istunnot, jotka tulivat villeydestä, oli­vat joka lauantai kello 16 – 18, ja ne istuttiin joka kerta täysiaikaisena.  Mutta ei se mitään, roskiksen takana oli iso pullo Corditaa, jonka saattoi juoda kävellessä kou­lul­ta kaupunkiin ja vielä selvitä kotiin ennen puoltayötä. Aina silloin tällöin kotona saa­tet­tiin haistaa, mutta monesti tupakasta oli isompi meteli. Viinasta sanottiin: ”ei mei­dän poika”. Urheilu uinnin osalta jatkui, mutta viikonloput olin pyhittänyt ”ison-pojan elämään”.

Koulusta erottaminen, keskioluen vapautuminen ja armeija-aika

Ollessani 15-vuotias minut erotettiin koulusta, koska opettaja oli nähnyt minun ok­sentavan humalassa kaupungilla.  Minut pyydettiin koululle äidin kanssa ja rehtori sanoi: ”pojalla ei ole asiaa koululle nähdyn humalatilan vuoksi, on huonona esimerk­kinä”. Ei muuta. Oltiin hyvin närkästyneitä.  Minulle siitä tuli katkeruutta ja uhmaa.

Koska en ollut vielä 16-vuotias, jouduin suorittamaan oppivelvollisuuteni tenttimällä kansalaiskoulun 7. ja 8. luokat seuraavana keväänä, mistä selvisin kiitettävästi, joh­tuen hyvin pitkälti siitä, että olin ainoa oppilas. Ei ollut ylimääräisiä pelkoja ja näyttä­misiä.

16-vuotiaana urheilu jäi vähemmälle ja hakeuduin muutaman hyvän kaverin avustamana muusikko- ja keikkamaailmaan. Illat hengailtiin kaupungilla, viikonloput koulukeikoilla ja harjoituskämpillä sellaisessa pienessä ”punaviinissä”.

Jossakin vaiheessa pääsin kauppakouluun ja samalla perustimme ohjelmatoimiston, joten päivät kuluivat koulussa ja illat keikkoja myyden.  Koska keskiolut oli juuri vapautunut, kuului asiaan käydä välillä ottamassa parit oluet.  Äitikin ymmärsi, koska sitähän sai maitokaupasta ja ikää oli jo 18 vuotta.  Ja join omilla rahoilla.

Koulu, työnteko ja alkanut seurustelu kului alkaneella rutiinilla eli elämä pyöri omasta mielestäni kuin normaalilla nuorella.

Sain viinakortin 20- vuotiaana, mutta sekin tuli pienellä puhuttelulla viinankaupan puolelta, olin kuulemma hätäillyt kun olin tuonut hakemuksen jo kaksi viikkoa ennen kuin sen olisi saanut hakea, olisi pitänyt olla täyttänyt 20. Arvokkaan näköinen Tori­kadun myymälänhoitaja käski toimistoon ja kysyi onko viina nuorelle miehelle tär­keä kun pitää hoppuilla. Kerroin: ei missään nimessä, olisi synttärijuhlat, että paljonko sitä saa.  Sain kolme pulloa kirkasta.

Ensimmäinen todella katkeruuden aiheuttanut kokemus sattui armeijan alkuaikana

Olin alokasaikana saanut iltaloman, jonka piti päättyä kello 2 yöllä, olin lähtenyt hyvissä ajoissa ravintolasta vaihtamaan vaatteita kotiin, mutta nukahdin ja heräsin aamulla noin kello 6.  Soitin saman tien kasarmille ja kysyin mitä teen. Päivystäjä sanoi, että kun sinulla on ruokailuvapaa niin tule 12 aikaan illalla. Sain kyseisestä myöhästymisestä 14 vuorokautta kovennettua putkarangaistusta eli aamulla kello 6 sänky nostettiin seinään, illalla kello 20 laskettiin ja päivällä kiväärimies kävelytti tunnin. Muun aikaa istuin kapealla jakkaralla yhtä kapean pöydän ääressä, jotka oli pultattu seinään. Tupakoimatta. Pappi kävi kerran viikossa.

Siinäkö istut päivät yksin miettien syntejä syviä ja vieläkö patterin päällikkö tuomion luvun jälkeen pyysi toimistoon ja kertoi tuomioni olevan hänen katkeroituneen esi­mie­­hensä purkaus. Aikoi hyvittää, kunhan kestän miehenä.

(Sain myöhemmin yli 3 viikon vihkilomaan hyvitykseksi ja päällikön kehut kestämisestä).

Todella hyvin paljon elämääni vaikuttanut tekijä, nosti epäoikeudenmukaisuuden ja katkeruuden liian suureen mittakaavaan, oli ollut aikaa miettiä. Armeijan loppuaika meni täysin juopotellessa, jopa jo myönnetyt kersantin jämät juotiin. Olin kuitenkin ollut hyvä jossakin. Hällä väliä.

Armeijan jälkeen vihittynä ukkomiehenä piti alkaa työelämään, isän hommaama työpaikka ei ollut kaikkein miellyttävin, mutta viikonloppua odottamalla, jopa sekin sujui ja sain sen verran hyvää palautetta, että minulle tarjottiin hyvää työpaikkaa naapurikunnasta.

Juova työ ja avioero

23-vuotiaana esimiehenä n. 30 alaiselle oli nuorelle pojalle kova haaste. Työkavereista suurin osa oli etelästä muuttaneita minua paljon vanhempia, elämää koke­neita kavereita, joille alkoholin käyttö oli jokapäiväistä. Siinä oli hyvä olla ja tissutella päivittäin: viikolla asiakkaiden kanssa ja viikonloppuisin porukalla. Pahim­millaan olin lähes puoli vuotta ajamatta autoa tissutteluiden takia.

Olimme ostaneet kunnostettavan talon, jota aloimme remontoida ja melkein sa­maan aikaan sain sisäpiiritiedon, että työpaikka oli menemässä nurin. Talon velat päällä ja työttömyysuhka niskassa sai minut hakemaan työtä mitä vaan. Se onnistui, sain myyntityötä ruuan parissa, jossa oli helppo vaihdella ”kokemuksia” ruuan ja keskioluen kanssa. Siihen aikaan ei ollut vielä tietokoneita, joten vaihto sujui. Keski­oluesta tuli päivittäin kaveri, viikolla kohtuullisesti ja viikonloppuna reilummin. Painonikin nousi lähelle 110 kiloa.

Vanhin tyttö syntyi näihin aikoihin.  Elämä hymyili, mutta oli myös jollain tavoin pohjatonta. Sain uuden työpaikan (isäni hommaaman), joka vaati viikot reissun­päällä olemista. Aluksi tuntui hyvältä asua maanantaista torstaihin hotellissa, mutta siihenkin kyllästyi. Reissuista tuli pakkopullaa: illalla humalat, päivällä tutut asiakkaat, illalla humalat ja viikonloppuna (koska oli ollut raskas viikko) raskaat humalat.

Sukulaisista, lähinnä vaimon puolelta, alkoi tulla sietämätöntä riesaa, olo oli kuin keskenkasvui­sella, kaikki oli heidän ansiota kun olivat panneet nimen velkapaperiin. Istuivat kuusi päivää viikosta meillä ja me heillä 7. päivänä, ja minä vedin illalla kän­nit kun olin kotona. Jossakin vaiheessa vaimo, sukulaisten avustamana, tuli siihen tulokseen, että mökki myyntiin ja ero vireille.

Ja se sopi. Olin 27-vuotias hyvän ammatin omaava nuorimies. Mökki myytiin. Muu­tin yksin asumaan, ostin urheiluauton ja susiturkin ja aatelin: maailma on minua var­ten.

Kahdeksan kuukauden päästä seisoin Merikosken kanavan reunalla ja mietin hyppäänkö vai enkö hyppää, jonkin aikaa arvottuani hyppäämistä, jostakin kuului syvä ääni; älä perkele hyppää, se on kylmää kun on noin mustaakin. Hyppäsin reunalta maan puolelle ja kävelin Oulunsuuhun, paikal­liseen mielisairaalaan.

Että miten olin joutunut kanavan varteen itseäni tappamaan.

Olin ennen tätä pitänyt itseäni kovana ottajana, mutta ei minulla ole päihdeongelmaa, käyn töissä, enkä ota ennen kello 16., kuljen siisteissä vaatteissa, enkä remua ja minulla on paljon kavereita.

Tämä kaikki muuttui hetkessä. Erosin elokuussa, syyskuun puolessa välissä otin kaverin tuomasta Koskenkorvasta klo 8 jälkeen aamulla paukut. SE oli siinä.

Ensin meni työpaikka. Sitten asunto. Rahat. Kaverit. Olin aivan yksin ja aina humalassa. Hyvin katkera nuori mies. Eikä yläkertakaan auttanut, vaikka kuinka koitin lapsuuden uskon ja kättä ristiin laittamalla saada krapulaa pois ja rahoja takaisin.

Haettuani sääliä Oulunsuusta, koska olin sairas mies, olinhan ollut sairaalahoidossa, pääsin vanhempien luo asumaan. Juominen jatkui, ensin salassa ja myöhemmin päivittäisenä kovana juomisena, joka yleensä päättyi alakerran naapurin palatessa ravintolasta tansseista, selvin päin, soitettua meidän ovikelloa yöllä klo 2 ja sanottua avaajalle: poikanne. Olin sammunut jälleen kerran taloyhtiön käytävään.

Vertaisryhmään

Tapanani oli sinnikävellä varhain aamulla Hupisaarilla, Ainolassa, Raksilassa  (pai­kal­lisia puistoja) ja hautausmaalla, koska ihmispelko ja häpeä oli niin suuri etten voinut kohdata muita.

Olin melkein joka kerta kävelylle lähtiessäni kävellyt Asemakadulla olevan liike­huo­neiston ohi, jonka ikkunassa oli iso styroksinen vertaisryhmän merkki ja aloitusajat. Kävelin sinä aamuna Ainolan ja Hupisaaren lenkin ja tällä kertaa palasin takasin Ase­ma­kadulle, näyteikkunan luo ja mietin oliko minun aika itsenäistyä, kasvaa mieheksi ja raitistua.

Alakerran mies, joka melkein joka yö avitti minut kotiin, samoin kuin melkein vuoden raittiina ollut rumpali, kantaravintolani portsari, joka ei enää jaksanut päästää minua sisään, koska olin muuttunut niin aggressiiviseksi, olivat hienotunteisesti kertoneet, että Asemakadulta voisi löytyä apu.

Pienemmässä lapussa luki Nuorisoryhmä Ma, Ke, La kello 19.00 Tervetuloa!  Oli lauantai joulukuun 6. vuonna 1978 eli Itsenäisyyspäivä. Minun oli aika itsenäistyä.

Sinä iltana alkoi minun kujanjuoksuni raittiuteen.

Illalla tullessani ryhmästä kotiin, oli äiti vastassa ovella, hän säikähti, mut­ta huomasi minun olevan selvin päin. Sanoin: ”olin vertaisryhmässä”, johon hän tuumasi: ”voi kauhea meidän poika alkoho­listi, mitähän ne muut sanoo”. Edellisellä viikolla oli mei­nannut tappaa minut, kun olin ohjannut liikennettä yleisellä paikalla, kaikkien nähden, keskellä kaupunkia iltapäiväruuhkassa ”pelti kiinni”. Yleensä humala oli äidin rahoittama. Näin ne äidit.

Sain ensimmäisellä kerralla pikkuista vaille kolme kuukautta raittiutta. Olin saanut töitä ja töiden takia jouduin menemään viikoksi Helsinkiin. Viikko meni hyvin, Oulun junani lähti perjantaina kello 16.00, paikalliset kaverit pudottivat minut asemalle yhden jälkeen, reilu pari tuntia odottamista, hyvin mennyt viikko ja rahaa taskussa, hyvän olon tunne, raitis viikko vieraalla paikkakunnalla, kyllä minä yhdet ihan pienet, alku hyvin, junassa pienet. Tampereelta junaan tuttuja, sama kaveri joka oli 11-vuotias kun aloiteltiin. Seinäjoella konduktööri sulki ravintolavaunun siksi ajaksi kunnes meidät oli saatu ulos. Juominen jatkui vielä viikon Oulussa. Piti juoda se kolme kuukautta kiinni.

Ensimmäiset kokemukset vertaistuesta ja saavutettu, minulle pitkä, lähes kolmen kuukauden juomattomuus, tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Sain olla paikassa, missä minua ymmärrettiin, puhuttiin samaa kieltä, opastettiin, ei kyykytetty tai alistettu. Ennen kaikkea minut hyväksyttiin sellaisena kuin olin, kun itse en itseäni hyväksynyt. Sanottiin: tee aluksi oma osuus, älä ota sitä ensimmäistä.

Juomattomia ja juovia kausia

Minulle tämä alkukiihdytys kesti 13 vuotta. Aina oli muka parempia tai huonompia syitä ottaa se yksi. Koskaan se ei jäänyt yhteen. Sain asunnon, auton, menin uudelleen naimisiin, syntyi lapsia, tuli hyviä töitä, join töitä, lopuksi aloin yrittäjäksi, kukapa työnantaja se juoppoa töissä pitää. Tiukkaa teki itselläkin. Minut oli opetettu työntekoon, koska se oli ainoa joka piti miehen hengissä.

Juomattomia aikoja tuli paljon, oli kolme vuotta, joka tuli äitini kuoleman jälkeen ja isäni katkaistua välit (ei ollut enää hyysääjää eikä rahoittajaa), oli viikkoja, keskimäärin raittiuteni kesti  7 – 9 kuukautta. Eli 7 kuukautta raittiutta, 2 viikkoa juomassa, 8 kuukautta töitä yötä päivää, juomassa 2 viikkoa. Juomiseni kesti viimeiset vuodet aika tarkkaan 2 viikkoa kerrallaan, perjantaista 2 viikon päähän perjantaihin, lauantai ja sunnuntai sinniä, maanantaina töihin. Onneksi oli omat työt, jotka oli etukäteen jaksotettu juomisen mukaan. Elämä oli kahden krapulan välissä olemista ja koko ajan pelotti.

Kävin kuitenkin koko ajan vertaisryhmässä. Kaverit alkoivat hermostua selityksiin, joka kerta oli muka joku minusta johtumaton syy. Osa yritti saada minut tajuamaan, ettei se kuulunut heille miksi minä join, vaan se asia piti minun selvittää itselle, ei heille. He ovat kokemuksineen käytettävissä. Lopulta tämä hieno yhteisö alkoi todella hermostua minun ”ees taas ja taas taas” -ramppaamiseen oven raossa.  Kerran taas tullessani kentältä ryhmäkokoukseen huokaisi eräs jäsen kuuluvasti: taas se esinahka tulee. Meinasi minun ”eestaas” kulkemista juomisen ja ryhmän välissä.

Lopullinen seinä tuli vastaan 90-luvun laman alettua. Olimme silloinkin ostaneet talon, joka vaati kunnostusta. Olimme vajaan vuoden kunnostaneet taloa, tehneet lähes kolme vuotta pitkää työpäivää lomitta, kunnes syyskuun alussa työmme yhtäkkiä loppuivat.  Minulla oli takana 9 kuukauden raittius, elämä hymyili ja jotenkin töiden loppuminen oli helpotus, miehelle joka ei osannut sanoa eitä. Työmiehemmekin olivat helpottuneita päästessään lomille.

Syksy meni, ei ollutkaan helppo löytää töitä kun ei ollut töitä muillekaan. Jossain vaiheessa sain kuningasidean: krapulassa on hyvä hakea töitä, ei kun juomaan. Ei löytynyt krapulassakaan, vitutti vaan kahta kauheammin. Kävin Etelä-Suomessa hakemassa töitä, joka päättyi täydelliseen katas-trofiin, ja jälleen olin siinä pisteessä, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itsensä.

Ei töitä, ei rahaa. ei kavereita (näin minä ainakin luulin), oli vain velkaa.

Itseni tappamisen olin suunnitellut erittäin huolella, olihan minulla aikaisempaa kokemusta kyseisestä asiasta. Jälleen puuttui joku suurempi voima asiaan ja en saanut kyseistä asiaa onnistumaan. Pariskunta, jota en ollut tavannut muutamaan vuoteen, ilmestyi paikalle ja minun yritykseni epäonnistui.

Tämä sai kuitenkin sen aikaiseksi, että kävelin pari vuorokautta pitkin metsiä ja mietin elämäni tarkoitusta ja jo kuulemiani kokemuksia vertaistuessa. Soitin seuraavana päivänä kaverille, hakisiko hän minut ryhmään.

Siitä soitosta tuli tammikuussa 20 vuotta ja raittius on jatkunut yhtenäisenä siitä saakka.

Raittiuden ylläpito

Raitis elämäkö helppoa? Kaikkea muuta, ainakin alussa. Minulle ensimmäiset kaksi vuotta oli todella vaikeita.

Oli lama, ei töitä, Pankkilainan korko 21,75 %, vouti haki autot, puhelin ja sähköt katkaistiin, pankki myi talon 1/3 arvosta ja kaverit sanoivat: kyllä sinä selviät ja vaimo: nyt hän ei yhtään ihmettelisi jos sinä joisit, mutta olin luvannut itselleni ja vain itselleni, että tapahtuu mitä tahansa niin sitä ei juomalla ”sörsittä ”. Monet kerrat makasin varaston lattialla ja huusin isoon ääneen: ”minua ette esinahkaksi pääse enää sanomaan”, teki niin jumalattomasti mieli paeta humalaan.

Aloin miettiä elämäni kulkua, olin saanut syntymälahjana katkeruuden ja negatiivisen ajatustavan. Esimerkkeinä: ”hyvät ajat pitää käyttää huonoihin valmistautumiseen”, ”kyllä se taivas kuitenkin tipahtaa”, ”mitähän ne muut sanoo”. Mummoni eli isän äiti oli minulle hyvin katkera, koska isäni joutui minun takiani muuttamaan Ouluun. Esimerkkinä: velipojalle antoi 5mk ja kehotti ostamaan jäätelöä ja minua katsottiin vain silmiin. Tuntui pahalta. Halusin katkaista tämän katkeruusketjun.

Minulle oli sanottu ihan ensimmäisten palaverien aikana puheenvuoroissa, että pitäisi alkaa elämään, tekemään ja ajattelemaan juuri päinvastoin kuin nyt on tehnyt ja ottaa toisten kokemuksista oppia. Olen yrittänyt, opettanut itselleni, että joka asiassa, oli se sitten kuinka musta tahansa, löytyy kuitenkin se valoisa puoli ja ehkä kaikkein tärkein: minulla ei ole varaa minkään laisiin katkeruuksiin ei pieniin eikä isoihin.

Pääsin vajaa kahden vuoden raittiuden kohdalla takaisin työelämään. Elämä alkoi helpottua. Pitkää päivää tehden pankkivelat saatiin maksettua. Sukulaisten nimet piti saada puhtaiksi, pankin ”muilaamista” papereista. Elämä lähti hyvin pienin askelin asettumaan paikoilleen.

Isäni kuoli kuudennen raittiin vuoteni aikana ja teki niin kuin oli uhannut, teki minut perinnöttömäksi ja nyt jouduin todella kovaan katkeruustestiin. Tuomarin tyköä lähdettyäni, mielentyyneys palasi seuraavassa kerroksessa. Hän oli ollut katkera minulle, minulla ei ollut varaa katkeruuteen. Uhmaa oli, lakiosuus meni saman tien. Vertaistuki toimi osittain.

Kävin edelleen ryhmissä vieläkin melkein päivittäin. jopa kesken iltatöitten. Halusin näin varmistaa mielenrauhani ja raittiuteni.

Elämä löysi uomansa, lapset kasvoivat ja työt olivat säännöllisiä. ”Isä menee hoidattamaan päätänsä”, nuorimmainen sanoi kavereille, minun lähtiessä illalla ryhmään. Se kuului meidän rytmiin.

Mutta onnistuminen olikin outo asia, siihenkin piti sairastua. Töissä alkoi onnistumisien jakso tai näin jälkeenpäin sanottuna, mies joka ei osa sanoa eitä, oli elementissään. Sydän petti. Fysiikka kesti ainoastaan kolme vuotta tehdä töitä aamu 6:sta yö 2:een, seitsemänä päivänä viikossa ja vielä ilman päihteitä.

Sydämen ohitusleikkauksen jälkeen yritin palata yrittäjäksi, joka lääkärini mielestä olisi ollut se minun haluamani itsemurha. Nyt en kuitenkaan halunnut sitä. Taas täytyi käydä kokemuslompa­kolla ja hakea positiivisia asioita katkeruuteen yrityksen alas­ajossa, joka oli ollut kuin yksi lapsista. Lähes 50 henkeä parhaimmillaan työllistänyt ja ulkomaillakin toiminut yritys ei ollut helppo alas ajettava. Asia joka purkautui minun osaltani oikeussalissa, ja josta maksellaan vielä vuosia.

Vanhat ajatukset ja uhma painoivat päälle. Tämähän piti olla minun juttuni. Mitähän ne muut sanoo? Näinkö tässä taas kävi? Kaikkeni tein ja taas epäonnistuin. Vertaistuesta ja puhumisesta apu löytyi.

Oma lääkärini ja lähipiiri olivat nyt sitä mieltä, että ei kun eläkkeelle. Paperit tehtiin, kasattiin lää­kärini kanssa kaikki mahdolliset paperit ja toimitimme ne Kelaan, missä kolme asiantuntijaa kävi ne läpi ja varmistivat kaikkien paperien olevan enempi kuin paikallaan. Kahden kuukauden päästä Helsingin lääkäri pyysi lausunnon minua hoita­valta lääkäriltä, joka oli tällä välin kuollut, kukaan muu ei käynyt ja näin Helsingin lääkäri eväsi minun hakemukseni, ei muuta kuin taas katkerana hakemaan töitä.

Olin seurannut sivusta hyvän ystäväni Minnesota-hoitoon perustuvan hoitolaitoksen perustamista. Kuultuaan työttömyydestäni, tarjosi hän töitä ohjaajana ja vähän myöhemmin sovimme, että suorittaisin ammattitutkinnon päihdealalta, koska kokemuspohjaisia koulutettuja työntekijöitä oli vähän.

Jälleen puuttui kohtalo kuvaan. Noin vuoden työskentelyn ja koulutuksen jälkeen, kunnat, jotka olivat yrityksen tärkeimmät asiakkaat, vähensivät ostopalveluja, näin ollen henkilökuntaa vähen­nettiin. Sain kuitenkin eri hakemuksella koulutuspiiristä jatkaa ammattitutkinnon loppuun. Pitkä raittius ja sen vaaliminen katsottiin minun kohdalla työksi.

Päihdetyön ammattitutkinnon suoritettuani yritin hakea töitä sosiaalipuolelta, tehtävä joka oli mahdoton, koska kunta ja valtiopuoli ei ”tunne” päihdeammatti­tutkintoa tai kokemuspohjaa.

Ei muuta kuin takaisin myyntipuolelle.

Tutustuminen A-kiltaan

Oulun A-kiltaan tutustuin vähän niin kuin vahingossa. Hyvä ystäväni, joka toimi A-killassa, sai kuulla vaikeuksistani, tarjosi osa-aikatyötä vertaisryhmien vetäjänä sillä hetkellä A-killassa olevaan RAY:n rahoittamaan Prouk-projektiin. Tein projektityötä, hoidin myyntityötä, mutta jälleen puututtiin tekemisiini. Sain sydäninfarktin. Oli tehtävä valinta.

Käytyäni pallolaajennuksessa ja palattuani ”riviin” oli sen hetkinen projektipäällikkö joutunut sairaslomalle, joten valinta oli aika helppo. Vein projektin loppuun. Viimeiset puoli vuotta, puoliaikaisena, määrärahojen loppumisen pelon vuoksi. Ensimmäinen vapaaehtoissiemen oli kylvetty minun A-kiltatoimintaan.

Jäin projektin jälkeen A-kiltaan vapaaehtoiseksi, koska huomasin itse tarvitsevani myös päiväsai­kaan vertaistukea, tähän asti käymäni vertaistuet toimivat iltaisin ja toiminta rajoittui hyvin pitkälti kahvinkeittoon, mutta muu hoito oli tehokasta.

Sain toimia, keilata, ampua, paistaa makkaraa ja lättyjä, leireillä, matkustaa ja ennen kaikkea sain vertaistukea ja olla vertaistukena.

Että mitäkö minulle vertaistuki on tuonut? Mielenrauhan ja melkein tasapainoisen elämän, arvomaailmaani täysin uuden järjestyksen ja paljon hyviä kavereita.

Diabeteslääkärini teki minulle jonkin psykologisen testin, jossa yhtenä kysymyksenä oli: kuinka monta kaveria sinulla on joiden luokse voit mennä etukäteen soittamatta? Hetken mietittyäni vastasin: 30 -50, voi olla enemmänkin. Hänen mukaansa normaali vastaus minun ikäisellä kaverilla oli 1 – 2 kaveria.  Että se kavereista.

Tänä päivänä uskon neljän lapsen isänä katkaisseeni määrättyjä ketjuja, ja sen olleen minun suurempi tehtävä, tässä ajassa.

Vapaaehtoistoimintani on tänä päivänä hyvin pitkälle erittäin rakas harrastus, jonka saan rahoi­tettua kesätöilläni. Niin kuin nuorempana rahoitin juomiseni ja nyt kuusikymppisenä raittiuteni.

Otsikkooni vastaten: minun pieni päätökseni päivässä on se, etten unohda menneisyyttäni ja ettei minulla ole varaa minkäänasteiseen katkeruuteen. Vertaistuessa aktiivisena mukana olevana minä pystyn siihen ja saan selvästi paremman elämän.