Maarit

Kolmannella luokalla alkoi koulukiusaaminen. Minulla oli vain yksi kaveri. Kiusaamista tapahtui myös koulun ulkopuolella ja se oli henkistä ja fyysistä. Olin entistä sulkeutuneempi, itkin ja en uskaltanut kertoa kenellekään. 13-vuotiaana lyöttäydyin kiusaajien joukkoon: vaihdoin tyyliäni, aloin polttaa tupakkaa sekä käyttää alkoholia. Näpistely tuli mukaan kuvioihin. Päätin, että näin kiusaaminen loppuu. Alussa joimme viikonloppuisin, mutta yhdeksännellä luokalla join jo viikollakin. Pääsin ammattikouluun, mutta minut erotettiin, mentyäni kouluun humalassa. Olin täysin alkoholisti jo 17-vuotiaana.

Minusta tuntui, ettei kukaan kotona välittänyt. Halusin turruttaa pahaa oloani, söin pillereitä, jäin koukkuun ja minusta tuli sekakäyttäjä. Elämällä ei ollut mitään väliä – itsemurhayrityksiä, asumista kavereiden nurkissa ja roskalaatikoissa. 20-vuotiaana olin niin huonossa kunnossa, että kaverit auttoivat minut hoitoon. Olin viikon katkolla ja menin A-klinikan piirin. Kun kuntoni parani, aloin juoda taas. Kävin A-klinikalla hakemassa lääkettä, katkolla saadakseni ruokaa ja pääsin suihkuun. Lääkitys oli kova. Diapamia annettiin paljon. En aikonutkaan luopua alkoholista. Lääkitys teki minusta zombien, siinä ei ollut mitään järkeä. Lääkäri käski jatkaa, mutta lopetin itse. Muutin 22-vuotiaana päihdeongelmaisten asuntolaan, siellä oli ahdistavaa, kun muut olivat vanhoja puliukkoja. Aloin ajatella elämää. Tähänkö on tultu?

Pääsin asuntolasta pois muuttamalla yhteen lomalla tapaamani miehen kanssa. Juominen alkoi taas. Sain oman asunnon ja erosin juovasta miehestä. Tapasin uuden miehen, jonka kanssa juominen riistäytyi taas käsistä. Mies vaati, että juominen on loputtava. Olimme vuoden raittiina ja tulin raskaaksi. Olin viisi ja puoli vuotta raittiina. Se oli hyvää aikaa. Olimme kuitenkin aivan yksin, elimme yksin ilman sosiaalisia kontakteja.

Kun toinen lapsemme syntyi, minä väsyin. Molemmat lapset sairastivat koliikkia. Mies alkoi käyttää henkistä väkivaltaa, en uskaltanut kuitenkaan lähteä. Kun aioin vahingoittaa lapsia, menin turvakotiin. Minulla diagnosoitiin synnytysmasennus. Hätäni huomattiin ja sain sieltä apua. Retkahdin kuitenkin kauppareissulla ja päädyin entisiin kuvioihin. Muutin kotiin ja väkivaltakierre jatkui. Lasten päivähoidossa huomattiin musta silmä ja tehtiin ilmoitus sosiaalitoimeen. Lapsemme määrättiin viikonlopuksi Onnelaan ja lopulta heidät otettiin huostaan. Se oli minulle kova paikka. Kukaan ei auttanut meitä vanhempia. Päädyin hakemaan vertaistukea baarista. Aina ennen lasten tapaamista oli viikon selvin päin. Tapaamiset olivat henkisesti raskaita. Niiden jälkeen join pahaan olooni. Inhosin itseäni.

Sijaisperhe oli vanhoillis­lestadiolainen, alkuun syytin heitä lapsieni viemisestä, mutta sitten meidän välit paranivat, kun huomasin, kuinka hyvä perhe oli. Halusin lopettaa juomisen, mutta se vain vei mukanaan. Olin yksinäinen ja kaikki kaverit olivat juoppoja. Olin kuntoutuksessa seitsemän kertaa, mutta aina ratkesin juomaan. Koetin päästä naisten päihdekuntoutukseen Hoitokoti Tuhkimoon, mutta kaupunki ei antanut maksusitoumusta. Löysin tieni A-killan päihteettömään asuntolaan ja aloin pitää siellä iltakahvilaa. Viihdyin hyvin ja asuin siellä vuoden. Tapasin nykyisen mieheni noin 10 vuotta sitten ja sain myös selviä ystäviä.

Ystävän kautta löysin Mielenvireys ry:n viisi vuotta sitten. Sieltä olen saanut paljon ystäviä, joiden kanssa olen tekemisissä muutoinkin. Teen tällä hetkellä Mielenvireydessä vapaaehtoistöitä muun muassa kahvilassa sekä kokemusasiantuntijana vedän Mieli maasta -ryhmää. Mielenvireydessä käyn melkein päivittäin, saan sieltä vertaistukea. Lapsiini välit ovat tällä hetkellä hyvät.