Ollin Oppivuosia

Lapsuus sujui pääasiassa mummon ja tädin hoivissa. Äiti kävi silloin tällöin ja isästä ei ole aavistus­takaan. En siitä mitenkään kärsinyt eikä kukaan edes kysellyt mitään. Sodan aikaan ja jälkeen­kin ”isättömyys” oli melkoisen yleistä. Kun olin 9-vuotias, meni äitini naimisiin ja minä sain kaksi pikkusiskoa. Pikkuvelikin syntyi, mutta kuoli seuraavana päivänä.

Koulu sujui alakouluaikana ihan mukavasti, mutta sen aikaisessa keskikoulussa kävi niin, että pää ei kestänyt. Siis takapää sitä istumista. Jotenkin kuitenkin rimpuilin senkin läpi ja olihan keskikoulun todistuksesta jopa hyötyä työmarkkinoilla – vielä 1960-luvulla.

Koulunkäynnin loputtua muutin 16-vuotiaana tätini perheen luokse pääkaupunkiseudulle. Melkoista siirtolaiselämää se oli. Parin vuoden aikana muutettiin ainakin neljä kertaa ympäri pääkaupunkiseu­tua. Tädin miehen kanssa tein ensi kerran lähes säännöllistä työtä puolisen vuotta. Työ oli lämpö­put­kien eristämistä ja siellähän tuli lämmin ja myös jano. Pullo koskenkorvaa saattoi mennä kahteen mieheen päivässä.

Vakituinen työ ja intti

Onneksi sain melko pian vakituisen työpaikan, ensin lähettinä ja siitä tuotantoon sekä varaston hoitoon. Myös liikkeen ikkunoiden somistukseen osallistuin. Se oli mukavaa ja palkitsevaa työtä.  Myös työsuhdeasunto kuului etuihin. Myös ensimmäinen varsinainen romanssi syttyi työpaikalla ja kestikin koko sen työjakson. Armeijan aikana sekin sitten valitettavasti hyytyi.

Sinä aikana alkoholikäyttö oli satunnaista. Kolmisen vuotta viihdyin ja sitten ”piti” taas vaihtaa alaa. Siirryin kaverin houkutuksesta öljypoltinkauppoihin ja -asennuksiin. Se homma ei kauan kestänyt ja niinpä pyrin vapaaehtoisena, ja pääsinkin suorittamaan asevelvollisuutta Kajaaniin. Helsingistä! Siellä meni 11 kuukautta, lomia yhteensä seitsemän vuorokautta. Alkoholia en sinä aikana tainnut ”nauttia” pisaraakaan.

Intin jälkeen menin äitini perheen luokse Joutsenoon ja pääsin välittömästi sahalle töihin. Ensin tosi rankkaan hommaan lajittelussa, mutta melko pian kuivaamon hoitajaksi keskeytymättömään 3-vuo­ro­työhön. Jostakin kum­man syystä sain pankista lainaa sen verran, että ostin upouuden Anglian. Siitä alkoi sitten varsinainen rallikausi. P-rallia Lappeenrannan kaduilla jokainen vapaa ilta. Siinä vaiheessa tuli mukaan sitten alkoholikin. Usein haettiin lasti sekä Lappeenrannasta että Imatralta ja tarpeen mukaan myös pimeitä pulloja ”vähittäiskauppiailta”. Yleensä meitä oli kolmen porukka, joista yksi oli ainakin melkein selvä. ”Flaksikin” kävi tyttöjen kanssa, olihan silloin vielä melko harvinaista, että parikymppisellä kollilla oli oma auto.

Se jakso päättyi, kun eräänä aamuna heräsin parin veljeksen kämpiltä täysin muistamattomana siitä mitä oli muutamana edellisenä päivänä tapahtunut. Siis takaisin Helsinkiin tädin turviin.

Helsingissä ura urkeni ja aloin juosta

Melko nopeasti pääsin töihin kemialliseen pinnoituslaitokseen ja muutaman kuukauden kuluttua olin jo työnjohtaja. Työnjohtajan ominaisuudessa otin sitten töihin tulevan vaimonikin. Melko pian saatiin myös vuokra-asunto Tapanilasta.

Firma laajeni Keravalle ja sieltä hankimme oman arava-asunnon. Muutaman vuoden jälkeen minut nimitettiin yhtiöiden tuotantopäälliköksi. Tämän jakson aikana alkoholin käyttö oli melko runsasta, mutta jotenkin hallinnassa.

Keravalla alkoi myös liikuntaharrastukseni. Aloin juosta säännöllisesti ja tavoitteellisesti. Lopetin myös tupakanpolton kerrasta poikki -menetelmällä. Olin polttanut säännöllisesti 15 vuotta ja silti lopettaminen kävi erittäin helposti. Lopettamiseen vaikutti myös se, että isäpuoleni surmattiin. Aja­tukseni oli, että pitää pystyä edes juoksemaan pakoon, jos vakava uhkatilanne tulisi. Tupakkalakko on pitänyt tähän saakka ja uskon, että se pitää myös loppuun asti.

Aloin harrastaa juoksun lisäksi pistooliammuntaa ja kolmiottelua (ammunta, uinti, maastojuoksu), joiden tiimoilta kävin myös monenlaisia valmennuskursseja. Niistä kursseista kuultuaan paikallisen suunnistusseuran aktiivi pyysi minua valmentamaan muutamaa nuorta suunnistajaa. Sehän sopi minulle ja siihen ”koukkuun” jäin vakavasti.

Valmentajan kostea reissuelämä

Parin vuoden jälkeen totesin, että työ haittaa liikaa harrastusta, joten heit­täy­­dyin päätoimiseksi valmentajaksi. Ilman palkkaa. Hengenpiti­miksi aloin valmistaa kotona suunnistusvalaisimia ja kasasin elektronisia laitteita, esim. lähtökelloja erilaisiin urheilu- ja muihin tarpeisiin. Muutin optimis­ti­na toiminimen osakeyhtiöksi, mutta pian se hyytyi, kun ei ollut aikaa paneutua liiketoimintaan.

Melko pian muutama valmennettavani pääsi lajiliiton valmennusryhmiin ja minä heidän mukana. Suoritin myös kansallisen valmentajatutkinnon, joka kesti noin vuoden käsittäen jaksoja urheiluopistoilla, Jyväskylän yliopistossa sekä tietenkin etätyötä kotona.

Siitä sitten alkoi reissaaminen. ”Parhaina” vuosina olin poissa kotoa n. 200 vuorokautta. Oli sekä oman seuran että liiton leirejä ja kilpailumatkoja. Sen verran kuitenkin tuli ”pysäköityä” kotonakin, että poika syntyi 16. avio­liittovuoden jälkeen. Näihin aikoihin kirjoitimme kaverin kanssa myös valmennusta käsittelevän kirjan.

Ostimme omakotitalon Sipoosta, kunnostimme sitä, hankimme sinne eläimiä; kissoja, koiria, vuohia, lampaita, hanhia ja kalkkunoita. Pari sikaakin oli, ne kasvatettiin ja syötiin. Puuhaa oli ja alkoholinkäyttö kohtuullista, mutta jatkuvaa. Jaoin myös mainoksia yms.

Takaisku, ja paha sellainen, tuli kun ei ollutkaan varaa maksaa yritystoimintaa varten otettua lainaa takaisin. Talo ja tila menivät pakkohuutokauppaan, ja ne myytiin. Onneksi ostaja antoi meidän asua talossa kohtuullisella vuokralla. Sitten kohtalo puuttui peliin meille positiivisessa muodossa. Vaimoni täti kuoli ja testamenttasi suurimman osan omaisuudestaan vaimolleni. Sillä hän sitten osti talon ja noin puolet tilasta takaisin. Meikä­läinen sitten eleli pääasiassa siivellä, koska tuloja ei juuri ollut. Ja ne vähäisetkin tulot tahtoivat mennä kurkusta alas.

Silloin 1970–80-luvuilla urheiluleirit ja -matkat, varsinkaan ulkomaille suuntautuvat, eivät todellakaan olleet raittiustapahtumia! Alkoholin käyttö oli melkoisen holtitonta johtoportaan, ja myös melkoisen osan urheilijoista, osalta! No, tulipahan ”bongattua ” noin 20 Euroopan valtiota. It­se järjestämilläni oman seuran leireillä oli aikaa myös tutustua kohteen ”siviilielämään”. Positiivista oli nähdä erilaisia kulttuureita ja oppia arvostamaan ihmisiä kansalaisuudesta tai muista ominai­suuksista huolimatta. Siis ottamaan ihmiset vain ihmisinä. Ihan hyviä ihmissuhteita syntyi, muun muassa poikamme toiset kummit ovat unkarilaisia, valitettavasti kaikki on enää muistoissa.

Alamäkeä

Perustin sitten taas uuden osakeyhtiön parin kaverin kanssa ja valmistin ja markkinoin erilaisia, pääasiassa fysioterapiaan, tarkoitettuja tuotteita. Ne muut kaverit olivat lähinnä hengessä mukana. Yhtiö kuitenkin hiipui huo­nojen myyntitaitojeni takia ja luovutin koko systeemin isommalle yrityk­selle. Heidän organisaationsa pystyi myymään tuotteitani hyvinkin muka­vasti.

Siinä ohessa alkoi alkoholi taas maistua yhä enemmän. Olutta saattoi mennä kori päivässä ja isosta rommipullosta ei aamulla ollut kuin pari senttiä jäljellä. Pääsi kuitenkin paikallisen koulun talonmieheksi ja se hiukan rauhoitti ryyppäämistä. Sipoon kunnalla kun oli selkeä nollalinja al­ko­holin suhteen. Vapaa-aikana kyllä kurkku edelleenkin kastui ja pari kertaa piti käydä puhaltamassa tarkkuusalkometriinkin. Painokin lähti reippaaseen nousuun. Syynä oli omien liikuntaharrastusten hiipuminen pitkään vaivanneen iskiaksen ja polveen kehittyvän nivelrikon takia. Puntarissa en käynyt, mutta painoa oli parhaimmillaan varmasti yli 100 kiloa.

Lisää alamäkeä tuli kun vaimoni sairastui ja muutaman kuukauden kuluttua kuoli. Jäimme pojan kanssa kahdestaan ja hän lähti pian opiskelemaan, joten sitten olin yksin. Jäin varhennetulle vanhuuseläkkeelle ja se oli kyllä virhe! Tipuin kuin tyhjän päälle ja siitä alkoi kausi jolloin juopottelu oli lähes jokapäiväistä. Kaverikin hommaan löytyi helposti. Oletettavasti selvempi ajoi, kun Alkossa piti käydä melkein joka päivä. Pari kylkiluuta kat­kesi kompuroidessa pihalla, mutta ihme kyllä ei juuri mitään kummempaa sattunut. Runsas poissaolo työelämästä, ja nippanappa pakollisten yrittäjäeläkemaksujen vuoksi, eläkekin oli sitten sitä luokkaa, ettei se juopottelua kestäisi, mutta kyllä siihen rahaa aina löytyi. Onneksi en sentään pahemmin velkaantunut.

Muutto Lappeenrantaan ja tutustuminen A-kiltaan

Muutaman kuukauden kuluttua siskoni sai minut houkuteltua Lappeen­ran­taan. Mökki myytiin ja rahat tasattiin pojan kanssa. Onneksi sijoitin osan osuudestani ASO-asuntoon, koska ryyppyputkeni jatkui Lappeen­rannas­sakin. Kuukausi muuttoni jälkeen sain viestin, että ryyppykaverini Sipoos­ta oli tehnyt totaalisen lakon eli vaihtanut ”hiippakuntaa”.  Se vähän sä­väyt­ti, mut­ta vain vähän. Eläkkeestä suurin osa vuokran jälkeen meni taas Alkoon. Ajelin, taatusti kännissäkin, syrjäkujia pitkin Alkon läheisyyteen ja kävelin loppumatkan. Koko elämä pyöri alkoholin ympärillä. Aloin jopa toivoa, et­tä kärähtäisin ratista.

Sisko kehotti käymään A-killassa. Niinpä teinkin ja liityin jäseneksi, mutta pois lähtiessäni törmäsin tyyppiin, joka käytöksellään ja puheillaan sai mi­nut vannomaan, etten enää ikinä mene moiseen paikkaan.

Pääsin onneksi pariksi vuodeksi paikallisen urheiluseuran toimistoon töi­hin ja osallistuin taas ahkerasti myös vapaaehtoistoimintaan. Olin lähes nor­maalissa tilassa koko ajan. Sitten nuori opiskelijapoika tarvitsi työtä ja minä luovuin, koska katsoin että eläkkeeni riittää juuri ja juuri elämiseeni ja kaverin taloustilanne oli vielä huonompi. Siis ei enää säännöllisyyttä elä­mässä, arvaahan sen millaiseksi elämä taas meni.

Kolmisen vuotta myöhemmin rohkaisin kuitenkin mieleni ja astuin uu­del­leen sisään A-killan ovesta. Vastaanotto oli huomattavasti mukavampi kuin aikaisemmin, joten tuli käytyä seuraavanakin päivänä ja siitä sitten pikku­hiljaa lähes joka päivä. A-killasta tuli toinen olohuoneeni ja siellä sai ja saa hienosti tukea sitä tarvitessaan ja hyvää tuulta saa myös siitä, että pystyy jos­kus tukemaan ja opastamaankin muita kiltalaisia.

Ajatuksia täysraittiudesta

Olutta lipittelin edel­leenkin jonkin verran ja aloin käymään myös A-kli­nikalla. Niiden käyntien ansiosta ajattelin ryhtyä täysraittiiksi.

Pari kuukautta sitä kesti kun­nes yksi kaunis iltayö löysin itseni keskus­sai­raa­lasta neljän promillen hu­ma­lassa. Sisko oli tullut käymään kun ei kuul­lut minusta pitkään aikaa ja olivat naapurini kanssa vieneet sairaalaan. Mel­­­­ko nopeasti kuitenkin sairaalassa virkistyin ja kysyin huone­kave­rilta, että voisinko mahdollisesti poistua seurasta. Hän vastasi, että sen kun vaan, joten tallustelin keskellä yötä neljä kilometriä kotiin. Sisko oli otta­nut kai­ken irtaimen mukaansa, joten enhän minä sisälle päässyt. Onneksi yh­des­sä naapurin ikkunassa paloi valo ja minä menin soittelemaan ovi­kel­loa. Naa­puri soitti sitten siskolleni ja hän tuli, haukkui minut ja päästi kotiin. Että se täysraittiudesta.

Positiivista kuitenkin oli, että aloitin liikunnan uudelleen. Siihen edesauttoi vahvasti se, että sain polveeni tekonivelen. Leikkaus onnistui täydellisesti ja liikunnan, lähinnä kävelyn ja metsissä rymyämisen sekä ruokailun kont­rol­lin avulla pääsin nykyiseen massaani eli noin 70 kg.

Sen jälkeen olen ottanut olutta silloin tällöin ja retkahtanut jossakin määrin pari–kolme kertaa, mutta en kovin pahasti. Muutama päivä meni ensim­mäi­sillä kerroilla siihen, etten kehdannut mennä A-kiltaan moisten mokien takia. Muutama hyvä ystävä kuitenkin suorastaan pakotti minut takaisin ruotuun.

Viimeisimmän poissaoloni aikana paneuduin sitten itseeni perusteellisesti, kaksi päivää ja kaksi yötä kääntelin asiasta jokaisen kannon ihan perus­teel­lisesti muun muassa joskus oppimaani nelikenttäanalyysin kanssa. Mietin siis vahvuuteni, heikkouteni, mahdollisuuteni ja uhkat. Hiki virtasi ja välil­lä kaikki heitti kuperkeikkaa. Lopputulemana on, että jatkan selvänä pä­i­vän kerrallaan, lisään vielä liikuntaa ja alan taas kirjoittelemaan. Kame­ra on myös tärkeä osa elämääni, kuvaaminen, kuvien käsittely, järjestely ja jakaminen pitävät ajatukset hallinnassa.

Jonkin aikaa on mennyt eikä ole tullut mieleenikään, että mitähän tänään ostaisin Alkon kautta kotiin mennessäni. Hyvä minä! Kiitos tosiaan myös A-kiltatoiminnalle. Erityisen antoisia ovat olleet erilaiset retket ja mökillä vietetyt hetket. Se, että mökillä tai erilaisissa A-kiltatapahtumissa ei olut ole tullut mie­leeni­­kään auttoi todella paljon. Miksei sitten muka kotonakin voisi olla ilman olutta!?

Miksi sitten retkahdin ja mikä sai lopettamaan tissuttelun? Minun juo­potte­lunihan on aina ollut tylsintä mahdollista eli juon yksin kotona. Koko kuu­den vuoden aikana, jonka olen Lappeenrannassa viihtynyt, olen käynyt ka­pa­koissa ehkä kolme kertaa ja niistä parissa on sisko kustantanut kaljan tai kaksi. Siksi en onneksi ole joutunut minkäänlaisiin vaikeuk­siin ”kentäl­lä”.

Syyt juomisen taustalla?

Juopottelun aloittamiseen ei juuri yksittäistä syytä tarvitse etsiä, koska sitä ei todennäköisesti koskaan löytyisikään. Tulee vain tunne, että nyt pitää saada ”pönttö” sekaisin. Tai sitten hämää itseään esimerkiksi kuvitte­le­mal­la, että ei saa unta ilman alkoholia!

Lopettamisyrityksiä on ollut minulla useammanlaisia.

Kova päätös: en juo ja uhoaminen = toimii maksimissa viikon.
Varovainen päätös: juominen aiheuttaa terveydellisiä haittoja = toimii ehkä muutaman päivän. (”Eihän siitä ennenkään mitään vaivoja ole tullut”).
Ulkopuoliset paineet, kehotukset ja toivomukset = saa aikaan vain vastareaktion ”Älkäähän yrittäkö puut­­tua minun asioihini!”

Tämä edellä mainittu perusteellinen syväanalysointi tuntuu toimivan. Ai­na­kin toistaiseksi. Sitä ei valitettavasti voi siirtää kohtalo­tovereille aina­kaan sellaisenaan, mutta voisihan ihmisiä ainakin yrittää opastaa moiseen. Vai voiko? Pitävän päätöksen voi tehdä vain itse ja lopulta ainoastaan omasta tahdostaan! Uskon tuon jo tietäväni.

– Olli