Uusi elämä

Tällä hetkellä oma tarinani vaikuttaa saavan onnellisen lopun, vaikka välillä tuntuikin äärimmäisen epätoivoiselta. Toimin tällä hetkellä Tampereen A-Kilta ry:n hallituksessa, Hunaja-ryhmässä sekä olen aktiivinen vapaaehtoistyöntekijä parissakin eri A-killan toimipisteessä. Palaan nykyhetkeen myöhemmin. Minun oli vaikeaa palata ajatuksissa menneeseen, koska siellä on ahdistavia asioita, häpeää ja syyllisyyttä. Oma päihdetaustani on erittäin kirjava.

Lapsuus

Vanhempani erosivat ilman sen suurempaa draamaa minun ollessa kuuden vanha. Ensimmäiset päihdekokemukseni eivät ole omia käyttökokemuksia vaan muiden. Isäni oli alkoholisti. Äitini joi harvoin. Jos joikin, niin lasillisen viiniä.

Vanhempieni erottua vietimme siskoni kanssa iskän luona joka toisen viikonlopun ja yleensä aina iskän tilipäivänä. Isäni oli tuurijuoppo, työt iskä hoiti aina, mutta viikonloput menivät kapakassa, jossa olimme siskon kanssa mukana todella usein. Olen ollut 7–8-vuotiaasta kapakassa valomerkkiin asti ja nähnyt vaikka mitä. Jouduin jo niihin aikoihin huolehtimaan pikkusiskostani sekä monissa tapauksissa myös isästäni ja pahinta oli se, että usein iskä ei muistanut mitään monista asioista. Olimme myös paljon siskon kanssa kaksin kotona ja teimme ruokamme itse. Emme koskaan puhuneet äidillemme viikonloppujen tapahtumista, koska emme tunteneet oloamme uhatuiksi tai tilanteita pelottaviksi. Alkoholi oli normaali osa elämäämme emme pitäneet sitä mitenkään erikoisena.

Vietimme tietenkin myös hienoja hetkiä iskän kanssa – jouluja, lomareissuja ja muita retkiä – mutta alkoholi oli aina osa elämää. En itse muista hirveän montaa kertaa, että iskä ei olisi juonut, niitäkin kuitenkin oli ja ne eivät eronneet edes hirveästi juomiskerroista. Viikot äidin kanssa oli normaalia arkea ja niiltä osin lapsuuteni oli onnellinen ja tasapainoinen. Luulen, että oma päihderiippuvuuteni johtui osaksi siitä, että alkoholin juominen oli NIIN normaalia. Kun rupesimme siskon kanssa lähestymään teini-ikää, siskoni hieman erkaantui iskästä, ja rupesi pyörimään enemmän omien kavereidensa kanssa, se oli näin jälkeenpäin ajateltuna hyvä asia hänelle.

 

Teinivuodet ja armeija-aika

Itse teini-ikäisenä heittäydyin entistä enemmän iskän ja muun juoppoporukan seuraan, imin itseeni kaiken ”tiedon” ja ”taidon” mitä sieltä irtosi. Omat päihdekokeilut alkoivat ”vasta” 15-vuotiaana kaveriporukoissa pussikaljoittelulla. Päihdeaineiden hankinta oli helppoa, koska iskä haki juomat. Mutta sopimuksella, että jos käyttäydyn huonosti, niin homma loppuu. Ja hyvin käyttäydyin. Osasin myös kiljun ja kotiviinin teon ja kaveriporukoissa nousin niin sanotusti kovaksi kaveriksi. Kaveripiirini laajeni isommaksi vuosi vuodelta ja viikonloppuna oli aina joku, joka lähti juomaan. Jo 15–16-vuotiaana alkoholinkäyttöni oli joka viikonloppuista, ja ensimmäiset krapularyypyt otin ammattikouluaikana. Samaan aikaan tuli poissaoloja krapuloiden takia. Olin oppinut äärimmäisen hyväksi näyttelijäksi humalassa, jotta pystyin menemään kotiin äidin silmien eteen. Myös baareissa käyminen iskän ja vanhempien kavereiden kanssa alkoi jo reilusti alaikäisenä.

Kun täytin 18 vuotta, olin jo vahvasti riippuvainen, en niin paljon itse alkoholiin vaan tunteeseen, minkä sain kaveripiiristä. Alkoholinkäyttö oli todella holtitonta. Liityin yhä useammin iskän seuraan juomaan ja ei ole liioiteltua sanoa, että omasta isästäni tuli minun paras kaveri. Minulla oli myös pari muuta hyvää ystävää, mutta he eivät asuneet Tampereella. Sellaisia ystäviä, joiden kanssa olisin viettänyt aikaa selvin päin, ei ollut ainuttakaan Tampereella. Täysi-ikäisinä löysimme kaveripiirini kanssa kannabiksen. Tästä alkoi sekakäyttö. Keväällä 2008 valmistuin ammattikoulusta timpuriksi. Asuin kesän Kurussa, isäpuolen suvun mökillä niin sanottuna renkipoikana mummille. Siellä oli mukavaa, aina jotain puuhaa, mutta kaljaa tuli juotua joka päivä. Syksyllä muutin kaverini luokse Nokialle loppuvuodeksi asumaan. Loppuvuosi oli aika sekavaa. Tammikuussa 2009 menin armeijaan, jossa tykkäsin olla, siellä oli helppo olla. Siviilissä ei ollut alani töitä sillä hetkellä, joten päätin jatkaa armeijassa ja pääsin kuljettajaksi.

Alkoholin takia osa armeija-ajasta meni penkin alle, koska iltavapailla sekä viikonloppulomilla alkoholin käyttö oli todella hurjaa. Armeijassa myös opettelin kestämään krapula-aamuja entistä paremmin. Armeijan kuitenkin selvitin juuri ja juuri kunnialla loppuun. Kun 2010 tammikuussa armeija-aika loppui, TJ-0 bileissä kaaduin ja mursin nilkkani kolmesta kohtaa. Tapauksesta kertoo paljon se, ettei minulla itsellä ole kaatumisesta mitään muistikuvia, ja silti olin jatkanut saunaillan loppuun asti. Jalka leikattiin seuraavana maanantaina ja kuntoutus kesti melkein neljä kuukautta. Siitä alkoi vaihe, jossa en viettänyt oikeastaan ainuttakaan täysin selvää päivää, en ainakaan muista sellaista.

 

Työelämän ilot ja surut

Töitä kuitenkin tein, ensin olin pintakäsittelijänä rakennusfirmassa reilun puolisen vuotta ja muutin äidin luota pois Tampereen keskustaan. Keväällä 2011 menin töihin alakattoasentajaksi, jossa olin töissä noin 3 vuotta. Työ oli urakkahommaa ja pitkän aikaa menikin hienosti ja tienasin ihan kivasti. Mutta kun tulot lisääntyivät niin alkoholin ja muiden päihteiden käyttö lisääntyi, ja kolmeen vuoteen mahtui varmasti ainakin 500 krapulaista työaamua. Vietin illat lähinnä baareissa, mutta join myös todella paljon yksin kotona. Urakkapalkkiot alkoivat pienentyä viikonloppujen venyttyä juomisen vuoksi.

Päihteisiin ei enää laskujen jälkeen jäänyt rahaa enää totuttuun malliin. Tein äärimmäisen huonon ratkaisun ja aloin ottaa pikavippejä ja ei aikaakaan, kun luottotiedot oli menetetty. Viimeisenä työvuotena maksoin ulosottomiehelle palkastani melkein 15 000 euroa ja suurin osa palkasta meni palkkapäivänä aina palkkaennakoiden kuittaamiseen. Kun en saanut enää pikavippejä, jätin kylmästi kaikki laskut maksamatta, josta seurasi se, että loppusyksystä 2013 sain häädön kämpästäni.

Ainoat hyvät hetket vuonna 2013 oli, kun olimme juhlimassa iskän 50-vuotissynttäreitä lomalla Turkissa. Silloin olisi voinut tehdä parempia päätöksiä ja pyytää esimerkiksi apua tutuilta ja sukulaisilta, mutta kun siinä vaiheessa ei voinut vähempää kiinnostaa mikään. Soitin silloiselle pomolleni, että jään töistä pois ja haluan lopputilini tilille. Veimme kaverini peräkärryllä tavarani Nokialle. Sen jälkeen oli elämä todella sekavaa. Kaikilla mahdollisilla rahoilla mitä sain, hankin viinaa ja kannabista. Myös lääkkeet sekä kovemmat huumeet tulivat kuvioihin.

 

Iskän kuolema

Iskäni oli tuurijuoppo, mutta huumeiden käyttöä hän ei hyväksynyt. Nokialle muuton jälkeen en viettänyt iskän kanssa niin paljoa aikaa yhdessä, mutta meidän välit pysyivät hyvinä. Jouduin paljon valehtelemaan iskälle, kun jätin sovitut asiat hoitamatta huumeiden käytön takia. Iskä ei myöskään tykännyt yhtään porukoista, joiden kanssa pyörin. Iskä jäi työttömäksi vuonna 2013 syksyllä, kun firma missä iskä oli ollut 23 vuotta, teki konkurssin. Ymmärrän, että otti lujille mutta iskä hoiti asiaa pahimmalla mahdollisella tavalla eli ryyppäämisellä, mutta mikä minä oli arvostelemaan, kun itse vietin juoppo/sekakäyttäjä elämää. Joka päivä, kun soitin hänelle, ei ollut töitä löytynyt ja hän oli käynyt Alkossa tai oli sinne matkalla.

Iskä kuoli elokuussa 2014 ja minä löysin iskän hänen kotoaan. Menetin samalla iskän ja parhaan kaverini, mutta kaikkein karuinta asiassa oli se, että olin valehdellut iskälle viimeset kaksi kuukautta kaikessa. Pieniä mitättömiä valheita, joilla ei ollut edes mitään merkitystä, mutta tunne että et voi enää korjata asiaa millään, on musertava.

Menin täysin palasiksi ja upposin todella syvälle, ja taas kerran en pyytänyt mitään apua keltään ja suojelin siskoani kaikin tavoin. Syytin itseäni erittäin pitkään kaikesta tapahtuneesta, koska tarkoitukseni oli käydä iskän luona kuolemaa edeltävänä iltana. Edellisenä päivänä iskä oli rajussa mahataudissa ja pyysi että toisin hänelle pari pulloa jaffaa, olin itse Turussa sinä päivänä enkä pääsyt heti viemään. Tampereelle tullessani ei iskä vastannut puhelimeensa ja ajattelin että on olo helpottanut ja hän on mennyt nukkumaan. Kun aamullakaan ei vastausta, lähdin käymään iskän luona. Paikan päällä tapahtuneet asiat ovat niin sekavaa K-18 tavaraa, että jätän kirjoittamatta.

Sain hoidettua perunkirjotukset ja muut pakolliset asiat juuri ja juuri. Siivosin iskän kämpän yksin, mikä ei ollut järkevää ollenkaan, eikä varsinkaan se, että muutin sinne loppuvuodeksi. Monet sukulaiset soittelivat ja nähdessään sanoivat, että älä nyt Joonas ala ryyppäämään. Häätö tuli kolmessa kuukaudessa, joka ilta oli joko poliisi tai palokunta oven takana. Tein todella itsetuhoisia asioita, ajelin autolla ympäri Pirkanmaata päihtyneenä. Päihteiden käyttö lisääntyi rajusti ja aineet kovenivat sekä viinan käyttö oli aivan älytöntä. Koitin välillä tehdä töitäkin mutta kaikki meni päin seiniä, tuntui että mitä tahansa kokeili, niin aina meni mönkään. Vuosi 2015 oli todella rankka, asuin Ylöjärvellä hetken, mutta en pystynyt kauaa pitämään kämppää enkä työpaikkaa ja muutin takaisin Nokialle kaverin luo.

 

Avokatkokierteen kautta Hipposkylään

Tein pieniä pätkiä töitä silloin tällöin ja pakoilin voutia ja kaikkia muitakin asioita. Pahinta kaikessa oli, että äitini luotti minuun aina ja jopa osti minulle auton, että pääsen töissä käymään, mutta silti onnistuin ryssimään asiat. Autoa en tietenkään pystynyt enää äidille maksamaan ja aina oli äidille kootut selitykset valmiina, kun oli rahasta kyse. Vuonna 2015 aloitin rajun avokatkokierteen. Vedin aina viinaa ja kannabista muutaman kuukauden ja kävin hakemassa viikon diapamkuurin ja taas mentiin pari kuukautta. Pari kertaa elämässä oli jo tilanne, että meinasin luovuttaa kokonaan ja ajaa autolla junaradalle tai päin seinää. Mutta aina kuitenkin päätin katsoa vielä yhden kortin pakasta, ja olen onnellinen, ettei pakasta loppuneet kortit kesken. Meininki oli avokatko-radalla-avokatko –rallia aina kevääseen 2016 asti, kunnes jääkiekon MM-kisojen aikaan sain viinakrampin ja jouduin tiputukseen Nokian terveysasemalle. Olin ollut syömättä pitkään ja keho meinasi antaa periksi lopullisesti.

Kesä 2016 meni suhteellisen rauhallisesti enkä juonut hirveästi, paitsi kaljaa josta oli tullut ajan saatossa niin normaalia, etten edes pitänyt minään päihteenä. Ja tietysti kannabista, elämäni oli todella lamaantunutta ja ainoa asia joka piti minut järjissäni, oli kolme kaveria Nokialla, joiden kanssa pystyin katsomaan elokuvia ja pelaamaan videopelejä. Kannabis oli koko ajan mukana kuvioissa. Elämässä ei ollut mitään järkevää suuntaa ja jopa sossussa käynti kerran kuussa tuntui mahdottomalta tehtävältä. Sitten tuli elokuu 2016 ja lähdin Tampereelle nuoremman siskoni rippijuhliin, olin todella loppu. Rippijuhlissa juttelin enolleni Jyrkille asioista ja juhlista lähdinkin Jyrkin mukaan Hipposkylään, Hippostuvalle. En palannut Nokialle enää. En hakenut edes mitään tavaroitani vaan jätin vanhan elämän tylysti taakseni, joka on myöhemmin osoittautunut erittäin hyväksi päätökseksi.

Sain nopeasti itselleni asunnon Hipposkylästä Tampereen A-Kilta ry:n Hippostuvan henkilökunnan avustuksella. Pääsin myös osalliseksi Hiparin hiipijöihin Hipposkylän omaan penkkiurheiluseuraan ja olin heti osa porukkaa. Omaa sopeutumista helpotti, että oma eno toimi Hippostuvalla ja tuvan porukka otti hienosti vastaan. Parasta oli kokea, että porukka myös kuunteli minua. Varsinainen A-kiltatoiminta jäi kuitenkin alkuun aika etäiseksi, mutta Hippostuvan kautta se oli elämässäni. Silloin vielä kuvittelin, että pystyn siirtymään kohtuukäyttäjäksi, alkuun muutama kuukausi menikin ihan hyvin. Mutta nimenomaan muutama kuukausi. Aloitin syksyllä 2016 A-killalla työkokeilun, mutta homma ei silloin toiminut, koska ohjaajat huomasivat heti, että olin käyttänyt päihteitä.

Halusin niin kovasti pitää kiinni päihdemaailmasta, että päätin lopettaa parin viikon jälkeen ja lähteä takaisin alakattohommiin, missä päihteiden käyttöä ei niin holhottu. Loppuvuosi menikin ihan okei, töitä tuli tehtyä ja viikonloput joskus vähän juotua. Olin kuitenkin aika tiiviisti Hiparin hiipijöiden parissa iltaisin ja viikonloppuisin niin ei juomiselle jäänyt edes aikaa. Loppuvuodesta kuitenkin syttyi kipinä. Kipinän sytytti yksi Tallinnan reissu, jonka tein kaverin kanssa. Luulin, että pystyn tekemään Tallinnan viinoilla hyvää bisnestä. Varmaan olisin voinutkin tehdä, mutta suurin osa kaatui omaan kurkkuun. Otin pitkästä aikaa yhteyttä myös vanhaan kaveriporukkaani Nokian suunnalla ja tuntui, että vanhat tavat ottavat otetta, vaikka olin nauttinut suuresti Tampereelle pääsystä. Sen kertainen putki kesti aina vuoden 2017 alusta huhtikuun 27. päivään asti, jolloin olen viimeksi käyttänyt mitään päihteitä.

 

Hunaja-ryhmä ja täysin uusi elämä

Koska olin myös menettämässä kevään ja alkuvuoden sekoiluni takia myös Hipposkylän kämpän ja sen lähinnä enoni ja hippostuvan Minnan ansiosta sain pidettyä, tunsin taas raskasta syyllisyyttä ja häpeää. Mutta ajatusmaailmani myös uudistui ja aloin ymmärtää, että ei elämä näin voi jatkua. Enoni suositteli minulle A-killan Hunaja-ryhmää ja 2.5. 2017 tapasin Hippostuvalla Hunajan ohjaajan Raimon ja siitä päivästä asti olen ollut hunajalainen. Hunaja-ryhmää en voi hehkuttaa liikaa, joillekin toimii AA, jollekin NA tai muut, mutta minulla on toiminut Hunaja. Hiparin hiipijät ja Hunaja-ryhmä tekivät minusta A-kiltalaisen. Ryhmässä ei vaadita mitään, mutta saa antaa kaikkensa, ryhmä kannustaa mutta samalla myös moittii, sopivasti. Kaikilla on mahdollisuus puhua, mutta voi olla myös hiljaa, jos siltä tuntuu. Jokainen ryhmäläinen on sinun veli tai sisko mutta samalla kova kilpailija. Ryhmä maustaa jokaisen päivän sopivasti huumorilla ja ryhmäläiset tuntevat minut paremmin kuin oma äitini. Hunaja- ryhmässä on erittäin hyvä ryhmähenki.

Yleensä ryhmä ei jää sanattomaksi koskaan ja joka ongelmaan löytyy joku ratkaisu. Ja muuta ei vaadita, kuin aikaa ja sitoutumista ryhmän sääntöihin. Myös Hiparin hiipijät on mahtavaa A-kiltatoimintaa. Hiipijät ovat todella tärkeä osa Hippostupaa ja yksi syy on se, että se on ilta-aikaan tapahtuvaa toimintaa. Ilta-aika on kaikkein kriittisintä aikaa päihteiden käyttäjille. Erittäin hienoa huomata, että joku valitsee jääkiekko-ottelun seuraamisen meidän päihteettömässä seurassa eikä kaljapulloa. Hippostuvalla olen oppinut ottamaan myös vastuullisia tehtäviä vastaan, ja aina kun saa vastuuta, itseluottamus kasvaa. Pikkuhiljaa uskalsin ottaa vastuuta Hippostuvan ulkopuolellakin.

Heti raitistumisen jälkeen lähdin A-killan tarjoamille retkille. Olen reissuilla saanut mahtavan määrän ystäviä ja voin todella ylpeänä sanoa, että jopa sydänystäviä ympäri Suomea, aina Inarista Helsinkiin. A-killassa olen päässyt käyttämään vahvuuksiani: olen aina ollut sosiaalinen ja avoin persoona, joten esiintyminen on minulle luontaista. Olen käynyt tiedottamassa katkaisuhoitopaikoissa ja esitellyt A-kiltatoimintaa kiinnostuneille. Tampereen A-Kilta ry:n hallituksessa olen ollut vuoden 2018 alusta ja olen pitänyt luottamustehtävästä paljon.

Vaikka olen pahasti koukussa A-kiltatoimintaan, tämä yliannostus ei tapa, vaan todellakin vahvistaa. Olen tällä hetkellä tasapainossa, elämä sujuu. Raha-asiani eivät ole hyvin, mutta parempaan päin, kuntoni ei ole paras mahdollinen, mutta paranee päivä päivältä. Henkisesti on mukava olla. A-kilta on koti.

Joonas