Herkkyys kasvoi vahvuudeksi, pelko uskallukseksi

Olen nelilapsisen perheen kuopus. Asuimme maatilalla ja tilan eläimet – hevoset ja kissat – olivat minulle tärkeitä. Varhaislapsuus oli mukavaa aikaa. Iijoki virtasi vapaana, leikimme paljon.

Jo varhain aloin muodostamaan omaa identiteettiäni, ja siinä äiti ja isä olivat ratkaisevassa asemassa. Äiti oli rohkaiseva ja lempeä, ja hänellä oli aikaa kuunnella ja kannustaa meitä lapsia maataloustöidenkin keskellä. Isä puolestaan oli ankara, vaativa ja hyvin työkeskeinen. En saanut isältä kaipaamaani hyväksyntää, vaan koin, että isä jopa pyrki mitätöimään minua. Kuitenkin isästä omin itselleni miehen mallin: mies on karski, eikä näytä tunteita. Itsehän olin herkkä lapsi – vastakohta sille, mitä isässä näin.

Arka ja epävarma koululainen

Koulun aloitin pienessä kyläkoulussamme, olin innokas oppilas ja menestyin. Ilmeni, että minulla on hyvät sanalliset taidot ja että olen musikaalinen ja liikunnallinen.

Koulussa minua kiusattiin korvista. Minulla oli ollut myös yökastelua pitkään, ekaluokalle asti. Nämä asiat eivät parantaneet minäkuvaani, vaan korostivat kontrastia isään ja miehen malliin ja ihanteeseen.

Yläasteella, isommassa koulussa, minulla olikin sitten jo kunnolla sopeutumisvaikeuksia. Olin ujo ja hakeuduin luokassa istumaan takimmaiseen nurkkaan kovisten paikkaan, jotta kukaan ei minua näkisi. Korvat peitin hiuksilla. Olin herkkä, hauras ja ujo, mutta omaksuin koviksen roolin. Oli nahkatakit ja tupakkaa vedettiin. Yritin peittää arkuutta ja epävarmuutta, mutta mielessä ne hallitsivat.

Alkoholista rohkaisua

Sitten tytöt alkoivat kiinnostaa. Olin saanut tytöiltä kehuja, että minulla on kaunis hymy. Itse en sitä ollut ymmärtänyt edes ajatella. Mutta kuinka ollakaan, se valttikortti meni, kun minulle sattui nyrkkeilyonnettomuus, jonka seurauksena kuljin hammasraudat suussa monta kuukautta. Itsetunnon vamma oli ja pysyi.
Mukaan tuli alkoholi, josta hain rohkaisua ensimmäistä kertaa 13–14-vuotiaana. Juominen oli viikonloppujuomista kaveriporukassa. Sain huomata, että tyttöjen suhteen alkoholi toi intoa, muttei taitoa.

Oli minulla seurustelusuhteita, mutta oli ehkä vähän huonoa tuuriakin tyttöjen ja myöhemmin naisten kanssa. Kaiketi kuitenkin jo silloin nuorena sai alkunsa krooninen rakkauden nälkä. Eikö kukaan minusta välitä, eikö kukaan minua rakasta?

Elämän suunnan etsimistä

Peruskoulun päätyttyä tuli eteen ammatinvalinta. Valitsin ammatin, jossa saa olla mahdollisimman yksin, liikkua ja olla luonnossa. Minusta tuli metsuri. Koska 1980-luvulla metsätöitä koneellistettiin ja metsureita vähennettiin, en saanut vakituista työpaikkaa. Alkoholi oli mukana, mutta vielä satunnaisesti.

Pikkuhiljaa tuntui, ettei elämälläni ole suuntaa eikä tarkoitusta. Ajauduin kriisiin ja koin hengellisen herätyksen. Löysin merkityksen kristinuskosta. Hengellisyys täytti tyhjiön, kun löysin sen myötä tarkoituksen, hyväksynnän ja rakkauden. Sain suuntaa elämälle. Koin, että olen hyväksytty ja tärkeä ihminen.

Kävin opiskelemassa Raamattua Etelä-Suomessa parissakin paikassa. Siellä minulle tuli sosiaalisten tilanteiden pelko, kahvikuppineuroosi. Tietoisuus itsestä korostui ja kuvittelin, että muut huomaavat epävarmuuteni.

Asuin hetken aikaa Helsingissä veljeni luona ja itseksenikin, mutta koti-ikävä rupesi vaivaamaan ja tulin takaisin Iihin. Asuin vanhempieni luona, olin kausiluontoisesti metsurin töissä, säästin rahaa rakentaakseni oman talon. Suhde isään parani.

Unelmien täyttymystä seurasi romahdus

Vuonna 2000 pääsin muuttamaan omaan taloon, jota oli rakennettu kolme vuotta. Itse tein, mitä osasin. Arvostan kotiani, tämä on unelmien täyttymys minulle.
Aluksi kaikki näytti menevän hyvin, mutta sairastuinkin psykoottiseen masennukseen. Se vaikutti ruumiin asentoonikin, menin ihan köyryyn. Sairastuminen oli tosi kova runtaisu ja sitä kesti pitkään. Olin hoidossa Peltolassa keväästä joulun tienoille.

Kun kotiuduin, käytin unilääkkeitä ja alkoholia. Yritin nukkua paljon, ja se oli pakenemista omista tunteista. Alkoholin käyttö rupesi lisääntymään ja sitten tein sen virheen, että lopetin lääkkeet. Oli vauhtijaksoja ja kohta jouduin uudestaan Peltolaan. Siellä diagnoosini muuttuikin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi.
Totta kai oikean diagnoosin löytymisestä oli apua, mutta toisaalta, kun olin maniassa, en koskaan juonut mitään. Maniassa olotilani oli kuin humalatila, ei tarvinnut juoda. Alkoholi unohtui.

Oli kohdattava juomisen syyt

Kun mietin, että miksi olen juonut, ymmärrän, että alkoholi on ollut rentoutumiskeino. Ja vaikka olen hakenut alkoholista rohkeutta, join tosi paljon yksin. Hiljalleen eristäydyin ja passivoiduin. Läheiset kävivät katsomassa minua ja elämääni, mutta sitten he menettivät toivonsa.

Olin yksin. Ja se oli hyvä asia. Kukaan ei paaponut eikä mahdollistanut juomistani. Minun oli pakko tehdä inventaario omasta itsestäni ja mennä itseeni. Oli pakko kohdata syyt, miksi juon.

Itsetunnon vamma on selkeä omien epäonnistumisteni, isältä lapsuudessa saamani palautteen ja nuorena tapahtuneen onnettomuuden myötä. Elämästä oli tullut suorittamista ja hyväksynnän hakemista, ja työnteko oli elämän tärkein mittari. Nämä vaatimukset olivat ristiriidassa omien arvojeni kanssa. Ymmärsin, että haluan elämältä syvempiä arvoja.

Musiikki pelasti, elämän opiskelu jatkuu

Heikoimpina hetkinä musiikki on pelastanut minun henkeni. Kaija Kärkinen ja Ile Kallio sekä Eppu Normaali auttoivat minut pahimman yksinäisyyden ja epätoivon yli. Pikkuhiljaa syntyi halu lopettaa juominen, koska halusin tuntea aidosti.
Ja löysin oman identiteettini: minulla on musiikin tekijän kutsumus. Nyt haluan olla rohkea raittiina, vaikka pelottaa. Kun ensimmäisen kerran lauloin karaokea, käsi oli kipeä, kun puristin mikkiä niin lujasti.

Olen ollut neljä vuotta raittiina. Iin A-kiltaan lähdin mukaan uteliaisuuttani ja aktiivisuuttani. A-killan puheenjohtaja olen nyt kolmatta vuotta. Isä kuoli viitisen vuotta sitten. Äiti asuu lähellä ja olen äidin omaishoitaja. Vanhempiani kohtaan minulla on nyt kunnioitus ja kiitollisuus.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön takia olen sairaseläkkeellä ja olen kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi oululaisessa Hyvän Mielen Talossa. Aion nyt omistautua hyväntekeväisyys- ja vapaaehtoistyöhön aktiivisesti. Hengellisyys, ei siis uskonto, on mukana edelleen ja muuttunut todemmaksi.

Elämää opiskellaan koko elämän ajan, ja tämän olen elämässä tähän mennessä oppinut: En ole viisas, mutta olen viisastunut. Pelkään, mutta en ole pelkuri. Olen heikko, mutta rohkea.

Minusta on tulossa minä.

Teksti ja kuva: Kirsi Mäki