Marja
Milloin tästä runoja rustaavasta ja musiikkia rakastavasta tytöstä kasvoi elämän reunalla roikkuva ihmisraunio?
Synnyin erittäin uskovaiseen perheeseen kolmantena lapsena ja ainoana tyttönä. Olin isäni silmäterä, mutta suhde äitiini oli ristiriitainen ja vääristynyt. Kaksi reilusti vanhempaa veljeä piti minusta huolta, mutta olin heiltäkin välillä kadoksissa, koska olen vilkasluonteinen ja menevää sorttia. Perheemme näyttäytyi ulospäin varmasti tasapainoiselta ja onnelliselta, mutta uskonto, ylisukupolviset traumat ja vaikenemisen kulttuuri tekivät perheestämme toimintahäiriöisen. Minulle lapsuudesta jäi käsittelemättömiä traumoja, joita ei tunnistettu eikä hoidettu.
Molemmat isoisäni olivat alkoholisteja, joten molemmilla vanhemmillani on ollut kokemus siitä, mitä tarkoittaa, kun perheessä elää ihmisten lisäksi riippuvuussairaus. Äitini isän opin tuntemaan lapsena lämpimänä ja rakastavana pappana, sillä hän raitistui ennen syntymääni. Isäni isää en koskaan ehtinyt tavata. Meidän perheessä elettiin vaikenemiskulttuurin keskiössä. Alkoholismista ja mielialahäiriöistä ei puhuttu mitään eikä niistä siis myöskään kyselty. Äidistä olen myöhemmin tajunnut, että äitini käänsi päänsä toiseen suuntaan ja rukoili. Minä tulkitsin sen välinpitämättömyydeksi.
Ensimmäinen humala osui ja upposi
Minä join itseni ensimmäistä kertaa humalaan 12-vuotiaana, kun ystävän kanssa käytiin salaa hänen isänsä pullolla. Minun kohdallani se osui ja upposi saman tien. Vaikka sisimmässäni tiesin sen olevan väärin, niin päättelin, ettei asia oikeasti ole niin, koska juomisesta tuli niin hyvä ja hilpeä olo. Tupakointini alkoi 13-vuotiaana. Äitini sisko opetti minulle, että mitä tahansa teetkin, älä jää kiinni. Opin selittämään itseni aina ulos tilanteista, joissa olin jäädä kiinni.
Minulla on ollut aina paljon kavereita ja viikonloppuihin kuului aina alkoholi. Sama jatkui aikuisena. Silloin ei puhuttu vaaroista, vaan se oli normaalia. Minulla alkoi lipsumaan juominen pikkuhiljaa yhä suuremmaksi osaksi elämääni.
Suoritin elämääni ja hoidin itseäni juomalla
Olen kouluttautunut, tehnyt töitä, matkustanut ympäri maailmaa, perustanut perheen, opiskellut lisää ja siitä huolimatta olen tuntenut riittämättömyyttä, huonommuutta, ahdistusta ja ulkopuolisuutta ja hoitanut itseäni juomalla.
Parisuhteet ovat kaikki kaatuneet omaan mahdottomuuteensa, ja niihin on vaikuttanut eniten käsittelemättömien traumojen seuraukset ja alati paheneva päihdesairaus.
Elämäni yksi haastavimmista tilanteista oli, kun saattohoidin syöpäsairasta äitiäni. Se oli viimein yritys kysyä häneltä äänettömästi, että rakastathan sinä minua. Vastausta en koskaan ehtinyt saamaan.
Aloin silloin tajuta pikkuhiljaa, että juon liikaa. Olin samaan aikaan eroamassa ja töissä kolmivuorotyössä turvakodissa. Suoritin elämääni, joten sairastuin masennukseen, ahdistushäiriöön ja aloin saamaan paniikkikohtauksia. Sain lääkkeet, mutta en kyennyt sitoutumaan itseni hoitamiseen, vaan pakenin kaikkea ravintolaan yksin ja yhdessä kavereiden kanssa.
Tavattuani lasteni isän kaikki sujui aika ajoin ihan hyvin, mutta muutettuamme pois Helsingistä kaikki sama entinen helvetti hiipi hiljalleen takaisin elämääni. Myös lasteni isä oli alkoholisoitumassa kovaa vauhtia. Olimme kuitenkin molemmat töissä ja minä täydensin osaamistani yliopistolla. Minä vaiensin äänen sisälläni ja jatkoin itseni rentouttamista töiden jälkeen viinilasillisella.
Vastoinkäymisistä alkoi luisu yhä syvemmälle
Vuosiin 2008–2020 mahtuu seitsemän muuttoa, perintöriitoja, lasten haasteet päiväkodissa ja koulussa, isän sairastuminen ja kuolema, avoimen yliopiston opinnot työn ohella, neljä työpaikkaa, jatkuvat palaverit lasten opinnoista, vanhimman lapsen koulukiusaaminen ja putoaminen koulusta, terveysongelmani, päälle kaatuvat lasku- ja raha-asiat, siivoton koti, tiskikoneen hajoaminen – ja kirsikkana kakun päällä minun jatkuvasti lisääntyvä itseni lääkitseminen juomalla. Tuli avioero ja minä aloin luisua yhä syvemmälle päihderiippuvuuteen.
Lopulta molemmat lapset otettiin minulta huostaan. Sain siis kaiken ajan tuhota elämääni 24/7. Minulla oli aika terveyskeskukseen ja jostain syystä sain raahattua itseni paikalle. Painoin siinä vaiheessa 100 kiloa ja olin fyysisesti täysin romuna. Olin päättänyt lasten huostaanoton jälkeen juoda itseni hengiltä. Terveyskeskuksessa oli kuitenkin sinnikäs nuori lääkäri, joka puhui minut ympäri lähtemään Jorviin. Siellä vierähti viisi viikkoa.
Häpeä, syyllisyys ja viha itseä kohtaan
Kun ensimmäistä kertaa aloin käsittämään tilani ja sen, mitä päihteiden käyttö oli aiheuttanut lapsilleni, vihasin itseäni. Olin niin täynnä tuskaa ja ahdistusta, että olisin voinut huutaa suoraa huutoa. Loppuluisussa pullon ja minun väliin eivät mahtuneet edes omat lapset.
Nyt minua söi häpeä, syyllisyys ja viha itseäni kohtaan. Kaikki pullojen piilottelu, valehtelu, kuivahumala-ajat, salailu ja nousuhumalan harhat tulvivat mieleen. Uimarannallekin piti piilottaa viiniä termariin.
– Harvemmin kukaan uimisesta humaltuu.
Olin tehnyt lasteni ja omasta elämästä täyttä helvettiä. Olin ollut rasittava nalkuttaja, verta nenästä kaivava, itsesäälivä, oksenteleva, iloton kotijuoppo. Ihan loppuvaiheessa otin huikkaa joka paikassa bussissa, vessoissa, sovituskopeissa, elokuvateatterissa, museoissa, sienimetsässä. Alkoholi vei minua kuin pässiä narussa. Kaikki suunniteltiin juomisen ehdoilla.
Valitsin elämän
Kun kotiutuspäivä koitti ja aloin pakkaamaan tavaroitani, löysin repustani kaksi brandypulloa. Katselin niitä hetken ja tyhjensin ne lopulta sairaalan viemäriin. Olin valintani tehnyt. Valitsin elämän, vaikka en vielä tiennyt, kykenenkö kaikkeen, mitä on odotettavissa. Lähdin sairaalasta mukanani tieto pysyvästä maksakirroosista ja siitä, etten koskaan voi ottaa lusikallistakaan mitään alkoholia, sillä olin käynyt vain muutaman viikon päässä kuolemasta.
Jouduin aloittamaan elämäni rakentamisen aivan alusta. Kotona alkoi käydä fysioterapeutti. Suihkussa käynti sujui aputuolin avulla, kaupassakäyntiin tarvitsin rollaattorin ja taksin, WC-istuin piti korottaa. Elin kuin vanhainkodissa olematta vanhus. Viikoittain kävin vielä vanhusten ryhmässä kasvattamassa kuntoa.
Iltaisin tein kävelylenkkejä kuulokkeet päässä ja pelkäsin kuolemaa. Välillä järjestelin omia hautajaisia. Palasin psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille, koska masennus paheni pahenemistaan. Pesin hampaitakin silmät kiinni yksi kerrallaan. Löysin lopulta Alkoholismin tavalliset kasvot -nettiryhmän, josta sain vertaistukea, koska en kyennyt käymään kotini ulkopuolella.
Vastuu toipumisestani on minulla
Töitä on tehtävä paljon, välillä tuskasta huutavana ja välillä vähän nauraenkin, jotta pääsee jaloilleen. Olen pyytänyt anteeksi lapsiltani. Nuoremman kanssa olemme erittäin läheisiä, mutta vanhempi ei suostu puhumaan tai tapaamaan.
Sain kuitenkin elämälle jatkoaikaa. Käyn terapiassa ja olen alkanut ymmärtämään sitäkin, miten hoitamattomat traumat vaikuttavat ihmisen elämään. Menneisyyttä ei voi korjata, mutta voi ottaa vastuun toipumisestaan ja mennä eteenpäin. Olen saanut itseni lisäksi unelmani takaisin.
Vaikka kuolema kurkkii nurkan takana, uskallan jo elää. Pitää vaan muistaa päivittää itsensä aika ajoin ja kysyä välillä, mitä minulle kuuluu. Jos alkaa suorittamaan raittiutta, niin elämästä tulee tahmeaa ja riski luisua takaisin päihdehelvettiin kasvaa koko ajan. Kun huolehtii ja rakastaa itseään, niin voi olla muiden tukena. Yksi tärkeimmistä asioista, jonka olin päättänyt tehdä, on antaa kasvot riippuvuussairaudelle, häpeälle, syyllisyydelle ja selviytymiselle. Meidän suvun hiljaisuus loppui minuun, sillä kerroin koko suvulle päihdesairaudestani.
Puhumisen ja kirjoittamisen tiellä aion jatkaa. Ja toivon, että joku, edes yksikin ihminen, saisi toivonkipinän elämäänsä ja lopulta itsensä ja elämänsä takaisin.
Teksti ja kuvat:
Marja Koski