Nallen elämällä on nyt uusi suunta

Väkivallan varjot ja nuoruuden pelot ovat jääneet taa

Olen Nalle, 32 vuotta.
Minua kiusattiin ala-asteella aika väkivaltaisesti, ja koko nelos-viitosluokan minua pelotti mennä kouluun. Oli jokapäiväinen kauhun hetki, kun piti kävellä kouluun tietämättä, mitä siellä milloinkin tapahtuu.

Ensimmäisen humalani join ollessani viitosluokalla kuitenkin vain kokeilunhalusta – en kiusaamisen takia – ja kokemus oli negatiivinen, jopa erittäin luotaantyöntävä. Tuli vain huono olo.

Päihteet ahdistusta helpottamaan…

Yläasteella pääsin toiseen kouluun ja pois uhkaavasta ympäristöstä. Löysin uusia ystäviä nopeasti. Mutta kun tilanne tavallaan rauhoittui, aloinkin oireilemaan mielenterveyden puolella. Tulivat ensimmäiset paniikkikohtaukset sekä unettomuutta ja ahdistusta.

Tässä kohtaa elämääni alkoi konkreettinen päihteiden käyttö – tupakoinnista. Aluksi kävin salaa illalla tupakalla ja käytin tupakkia unilääkkeenä, sillä se meni päähän ja tuntui hyvältä. Tykästyin ja tupakoinnista tuli tapa. Sen aikainen alkoholikokeiluni sen sijaan päättyi samaan kuin aiemminkin, ei tuntunut miltään.

Mielenterveyden puolella minulla alkoi olemaan itsetuhoisia ajatuksia. Päässäni muotoutui suunnitelma, että muutan pois kotoa 18-vuotiaana ja teen itsemurhan. En jaksa tätä elämää. Enkä halua, että vanhemmat löytävät minut, vaan löytäjä on joku talonmies tai vastaava.

Olin ollut pitkään hyvin huumevastainen, mutta yläasteen ja lukion vaihteessa rakastuin reggaemusiikkiin. Ja sen myötä kiinnostuin kannabiksesta, jota reggaekulttuurissa ihannoitiin.

Ensimmäinen kunnon hatsi, henkäisy, kannabista kolahti ja tömähti. Se kokemus oli minulle rakkautta ensimmäisestä kerrasta. Kannabis yhdistettynä musiikin kuunteluun, sointukulkujen purkamiseen ja analysoimiseen oli psykedeelinen kokemus.

… mutta vain hetkellisesti

Niin alkoi pilven polttelu, jota harrastin monta kertaa viikossa. Huomasin, että ahdistus pysyi poissa pari kolmekin päivää polttelun jälkeen. Aloin siis lääkitsemään omaa pahaa oloani kannabiksella, mutta apu kesti vain muutaman kuukauden. Polttelu auttoi unettomuuteen, muttei vienyt ahdistusta pois. Itsetuhoinen olo tuli takaisin.

Tässä kohtaa ajattelin, että eihän tämä kannabis niin paha ole, vaikka siitä on koulun valistustunneilla sanottu, että kerrasta voi jäädä koukkuun. Eihän tästä tule mitenkään kipeäksi, vaikka olisi polttamattakin. Onkohan muistakin aineista varoiteltu turhaan? Päätin, että ennen itsemurhaa kokeilen kaikkea. Otan selvää, mistä näissä on kyse.

Kävin läpi kaikki mahdolliset aineet ja löysin opiaatit. Kaikki kipu sielussa, toivottomuuden tunne, kaikki se paha olo suli kerralla pois. Ironisesti voi näin jälkeen päin sanoa, että aineiden avulla ajattelin, että ehkä tulevaisuudessa sittenkin on jotain. Opiaatit olivat lämmin halaus, jonka avulla jaksoin taas hetken eteenpäin. Mutta opiaattinen psyykkinen ote sekä vieroitusoireet olivatkin sitten jotain, mitä en olisi osannut kuvitellakaan.

Olin toimintakykyinen…

Opiaattiongelma oli elämässäni seuraavat 14 vuotta. Ostin huumeita, tilasin niitä ulkomailta, myin itse. Ensimmäisellä katkolla kävin 22-vuotiaana ja sitä seurasi lyhyt selvä kausi. Tuli avoliitto, kävin NA:ssa ja joku mainitsi A-killankin, mutta ajattelin, ettei se ole minulle sopiva paikka, siellä on vain vanhoja äijiä ja alkoholisteja.

Elämä soljui jotenkin. Jossain vaiheessa valmistuin ravintolakokiksi, parisuhde päättyi. Retkahdin käyttämään rauhoittavia saadakseni itkuisuuden pois ja tutkinnon hoidettua loppuun, mutta työelämään siirtyessäni käyttö palasi nopeasti takaisin opiaatteihin. Kävin töissä ja olin funktionaalinen, toimintakykyinen narkomaani. Näin itse ajattelen.

… kunnes kaikki kaatui niskaan ja halusin viimein aineista eroon

Vuonna 2019 tapahtui elämäni isoin kriisi, kun kotini paloi ja menetin kaiken omaisuuteni. Jäin asunnottomaksi. Lehtiroskiksessa majaileva ei voinut käydä töissä ja ilman tuloja opiaattien käytön rahoittamisesta tuli mahdotonta. Kaikki kaatui niskaan.

Kun pääsin asumaan asunnottomien asuntolaan, hakeuduin päihdeklinikalle, jossa minulle tarjottiin korvaushoitoa. Hyväksyin tämän ainoana keinona, jolla saisin opiaattini ilmaiseksi. Päivittäinen lääkkeen haku tulisi olemaan iso riesa, mutta näin voisin jatkaa käyttämistä. Todellista halua lopettaa käyttö minulla ei siis vielä tässä vaiheessa ollut.

Olin viisi vuotta korvaushoidossa, ja pian hoidon aloittamisen jälkeen tavoitteekseni kuitenkin tuli lopettaa käyttö kaikkinensa. Minut nimittäin puhuttiin ympäri vaihtamaan toimiva päivittäisannos pidempikestoiseen pistokseen sillä lupauksella, että saisin vaihtaa takaisin, jos en olisi tyytyväinen. Pistoshoitoa jatkettiin kuitenkin yli kolme vuotta, toistuvista vaihdospyynnöistäni huolimatta ja vaikka olin vieroitusoireissa jatkuvasti. Jouduin ostamaan ja käyttämään korvaushoitolääkettä myös laittomasti hoidon ulkopuolella haluten samalla lopettaa koko hoidon.

Kohdallani tapahtui siis mielestäni vakava hoitovirhe, joka pitkitti korvaushoitoa tarpeettoman pitkään. Lääkärille ei sopinut, että pääsisin päivittäisannoksilla toteutettavaan korvaushoitoon takaisin. Vasta kun sanoin, että olen luovuttamassa elämäni suhteen, minua kuultiin ja uskottiin.

Vuosi sitten lokakuussa pääsin päiväannoksena toteutettavaan korvaushoitoon, tammikuussa pääsin Päihdesairaalaan ja korvaushoitoni loppui. Nyt olen syönyt vain melatoniinia unta helpottamaan.

A-killan suhteen olin totaalisesti erehtynyt…

Sitten löytyi A-kilta. Ja kuinka väärässä olinkaan ollut! A-kilta ei olekaan vanhojen ukkoalkkisten toveriseura, vaan se on ihan erilainen kuin olin ajatellut.
Minulle A-kilta on ollut todella loistava löytö. A-killasta olen löytänyt vertaistukimuodon, joka ei keskity negatiivisten asioiden ympärillä vellomiseen. Minulle sopii A-killan vapaamuotoisuus, yhteinen vapaa-ajanvietto ja hauskanpito, vitsailu ja nauraminen sekä kortinpeluu.

… ja olen nyt itsekin tärkeä osa A-kiltaa

Itse kävin A-killassa aluksi vain kävijänä. Sitten eräällä leirillä ravintolakokin taustani myötä otin vastuuta toiminnasta ja sitouduin A-kiltaan vahvemmin. Nykyään teen tapahtumiin tarjoiluja ja hävikkiruuan hyödyntämisessä käytetään minun työkokemustani apuna: kun näen raaka-aineita, minulla on heti helposti kymmenkunta reseptiä mielessä, mitä aineksista voidaan kokata. Tämä on entisestään lisännyt omaa sitoutumistani toimintaan ja lisäksi on kiva huomata ihmisten asenteista, että minua ja vapaaehtoistyöpanostani arvostetaan. – Tuon siis yhteiseen toimintaan muutakin kuin vain käytetyn kahvikupin!

Ilman A-kiltaa olisin ollut elämässäni kaiken kanssa tosi yksin, sillä vanhasta sosiaalisesta ympäristöstä minun oli pakko irtautua. A-killasta on löytynyt ystäviä ja paljon ihan konkreettista apua muun muassa muuton yhteydessä.
A-killan löytäminen toi minulle toivoa ja vertaiset tukivat tätä valintaa, jonka olin itse tehnyt. Jos tässä jotakin neuvoa toiselle voi antaa, korostan sitä, että kun lähdet kuivalle maalle, älä jää yksin. Kun ei ole muita kuin käyttäjäkavereita, niistä pitää irrottautua ja sitten jää yksin. A-kilta on loistava paikka, joka tällaisesta ihmisestä ottaa kopin.

Aina, kun itsellä on todellinen halu päästä päihteistä eroon, on myös toivoa. Myös sen haluan sanoa.

Teksti: Kirsi Mäki
Kuva: Kuvituskuva

Juttu on alun perin julkaistu Vesiposti-lehden numerossa 4/2024.