Onhan tämä ollut aika vuoristorataa

Vesipostin toipumistarinat ovat paitsi läheisten tarinoita päihderiippuvuuteen sairastuneen rinnalla, myös rehellisiä kuvauksia päihderiippuvuuteen sairastuneiden ihmisten elämästä kaikkine onnistumisineen ja vaikeuksineen. Tarinoissa on monenlaisia vaiheita ja usein jo pitkään elettynä myös päihteetöntä elämää. Tarinoitten vertaaminen keskenään on tarpeetonta. Jokaisella on oikeus omaan tarinaansa, ja toipuminen on aina yksilöllinen prosessi.
Tässä tarinassa A-kiltalainen toipuja pohtii, tuleeko hänen elämänsä olemaan aina retkahduksia ja eri mittaisia raittiita jaksoja. Annetaan Karpan itsensä kertoa.

On tää kyllä hemmetin raskasta. Aina sitä luulee, että menee hyvin. Ja sitten ajattelee, että menee jo liian hyvin. Onko se sitten itsensä palkitsemista, kun ajattelee, että voinhan ottaa pari, kun on mennyt niin hyvin jo pitkään?
Siis karseeta tää on.
Mutta lokakuun alusta en oo ottanut mitään.

Juopottelu on kaukana hauskasta

Aina mulla kuitenkin tulee niitä mielitekoja, ja ne on hirveitä. Eikä se pääty siihen yhteen päivään. Ensin on pari päivää tissuttelua, ja sitten se lähtee käsistä. Kyllä se on tunnustettava, että oon tuurijuoppo. Ja mietin, että tuleeko tämä mun koko elämä olemaan tämmöistä, että tulee se retkahdus.

Totuuden nimissä on sanottava, etten osaa kuvitella itseäni täysraittiina. Ja se on merkillistä, kun selvin päin elämä on tuhat kertaa parempaa kuin juopottelu. Tällä minun historialla ei se juopottelu ole enää mitään hauskaa. Se on siitä kaukana.
Juopottelusta on vain tullut normi tapa, että kaljaa pitää olla koko ajan. Sitä on yöllä ja aamulla, aina. Se on todella raskasta.

Parikymppisenä se lähti käsistä

Ensimmäisen kännin join 12–13-vuotiaana. Kaveri sitä ehdotti ja siitä se lähti, mutta nuorena se ei ollut juopottelua. Kerran kuussa kokoonnuttiin jossain ja se oli siinä. Mutta sen muistan, että jo silloin tulivat ensimmäiset hyvän olon tunteet alkoholista.

Vähän reilu kaksikymppisenä homma sitten lähti käsistä. Juomisesta tuli tapa, ensin rupesin ottamaan parina päivänä, eikä ollut vielä pitkiä putkia. Sitten siitä tuli jatkuvaa.

Onnistuin kuitenkin olemaan 30 vuotta työelämässä rakennuksilla itseoppineena laatoittajana. Oli oma toiminimi, mutta voi sitä työpaikkojen määrää. Ensin tein töitä hulluna, ja sitten se meni aina yli. Ja kun meni tarpeeksi yli, tuli olo, että tää oli nyt tässä, ja lähdin juomaan. Mutta rakennusliikkeet ymmärsivät meikäläistä. Ottivat aina takaisin töihin.

Mikä saa juomaan?

Olen minä miettinyt, että mikä on se syy, mikä saa juomaan. Mikä on se isoin syy? Enkä muuta keksi kuin yksinäisyys. Se on suurin syy, yksin oleminen. Ja sitten kun juon, juon yksin, en halua ketään kaveriksi. Istun vain yksin sohvalla ja juon.

Parisuhteita on ollut, mutta aina ne on menneet suteen – huh, huh, sentään. Kaikissa niissä on ollut viina takana ja kahdessa viimeisessä se olin minä, joka pakeni turvakotiin. Ei siitä mitään tule, kun toinen on samanlainen kuin minä, alkoholisti, taikka se toinen käyttää huumeita.

Hengenlähtö lähellä

Itse en ole koskaan käyttänyt muita päihteitä kuin alkoholia. Sivusta olen seurannut, läheltäkin, mitä tarkoittaa huumeongelma. Minua ei enää olisi, jos huumeetkin olisivat tulleet minulla mukaan kuvioihin. Tai siis olin minä kolme vuotta sitten lääkekoukussa, mutta päihdelääkärin onnistuneella pudotusohjelmalla pääsin eroon lääkkeestä.

On tässä ollut hengenlähtö lähellä nytkin. Kaksi vuotta sitten oli iso retkahtaminen, joka oli viedä hengen. Poika ja miniä kuolivat auto-onnettomuudessa ja siitä alkoi minun elämän isoin alamäki. Silloin minut pelasti eräs nainen, joka oli kuntouttavassa työtoiminnassa ja hoiti sosiaaliviranomaiset paikalle, ja pääsin ja lähdin siltä istumalta katkolle.

Pitää olla tekemistä

Tampereen A-Kiltaan tulin kymmenisen vuotta sitten. Kävin aluksi Hunaja-ryhmässä, vaikka olin iäkkäämpi kuin siellä muut. Se auttoi minua paljon. Ja ylipäänsä A-kilta auttaa.
Käyn A-killassa pelaamassa biljardia kahtena päivänä viikossa ja saunomassa. Myös frisbeegolf on minun laijini. Mielelläni lähden mukaan kaikkeen, mihin pyydetään. Tykkään olla ihmisten kanssa tekemisissä. Ja silti joskus, kun olen jo menossa A-kiltaan, palaankin pois.
Onneksi on myös Nauha ry:n toiminta, jossa oon mukana vapaaehtoisena. Tekemistä pitää olla. Jotain, jolla saa ajatukset pois päästä, ettei lähtisi juominen taas käyntiin.

A-killan ansiosta raittiita jaksoja

Nyt oon tässä elämänvaiheessa, selvin päin viime syksystä saakka. Oon tyytyväinen asumiseen. On oma pieni kaksio, jossa olen vuokralla. Vuokrasopimukseen kuuluu työntekijän kotikäynnit kerran kuussa. Se on hyvä.

Onhan mulla pikku pelko, että koska se juominen taas alkaa uudestaan. En tahtoisi sitä. Mutta toisaalta, turha sitä on koko ajan miettiä ja pyöritellä päässään. Se pyörittely ei ainakaan minulla auta mitään. Kun se mieliteko tulee ja päättää juoda, silloin sitä antaa mennä vaan.

Tekeminen mua auttaa ehkä eniten. On hemmetin hyvä kilpapyörä ja kunhan tästä pääsee tekemään pitkiä pyörälenkkejä, se pitää selvin päin ja sitä oikein odottaa.

Onhan tämä ollut aika vuoristorataa. Mutta sen haluan vielä sanoa, että A-killan ansiosta mulla on ollut kuitenkin näitä pitkiäkin raittiita jaksoja.
Tämmöinen tämä juttu on.
Kyllä tää tästä.
Ja vielä. Jos tää jotakuta yhtään auttaa, niin se on hyvä asia.

Teksti:
Karpan tarinan muistiin kirjasi Kirsi Mäki
Kuvat: Anna Niemistö