Sulkavan Suursoudut – Selvästi vesillä!

Sulkavan Suursoudut järjestettiin 56. kerran 12.–14.7.2024. Etelä-Saimaan A-kilta osallistui perinteisesti kirkkoveneiden retkisarjaan. Kirkkoveneeseen mahtuu perämiehen lisäksi 14 soutajaa ja tänä vuonna saimme kokoon lähes täyden veneen eli erinomaisen 13 soutajan miehistön. Soutajista seitsemälle tämä oli ensimmäinen tai toinen kerta Sulkavalla. Kuudella soutajalla ja perämiehellä kokemusta oli ennestään. Kaksipäiväisen retkisoudun aikana soudettiin Partalansaaren ympäri noin 70 kilometriä.

Ensimmäinen retkipäivä tarjosi auringonpaistetta

Kun “Ilta Saimaalla” -laulu kajahtaa soimaan Sulkavan Soutustadionin kaiuttimista, on se aina yhtä juhlallinen hetki. Tuttujen sävelten ja taputusten saattelemana läksimme tahdikkaasti soutamaan.

Alkumatkasta miehistö ratkesi nauramaan Pasin, perämiehemme, tuumatessa vauhdin olevan liian hidas: ”Koska minulla on syke vasta 66”. Kymmenen kilometrin kohdalla alitimme Hakovirran sillan ja pian sen jälkeen tunnistimme Linnavuoren komean kallioisen kyljen. Tuntuu, että siinä kohti matka vasta alkaa.

Soutaessa nesteytys on tärkeää, eritoten helteellä. Venekunnallamme on ollut tapana pitää juomatauot soutupari kerrallaan. Tapa on todettu toimivaksi; vene liikkuu koko ajan ja juomavuorot etenevät jouhevasti keulasta perämieheen saakka.

Kirkkoveneessä tahtisoutajina toimii lähinnä perämiestä soutava soutupari ja heti heidän takanaan soutavat voimasoutajat. Tänä vuonna tahtisoutajina olivat Minna ja Timo. Kokeneelta tahtisoutajalta Timolta sujui myös kartanluku. Minna muisteli ensimmäistä soutukertaansa vuonna 2011 ja huokaili tyytyväisenä: “Enpä olisi silloin arvannut, että pääsen joskus tahtiairoon.”

Voimasoutajina ensimmäisenä päivänä souti kokenut voimakaksikko, Pekka ja Hessu. Toisena päivänä he antoivat paikkansa Hugolle ja Sakulle, nuorille voimanpesille. Kummankin parin kohdalla voimasoutajien juomatauon kyllä huomasi; parin lakattua soutamasta vauhti tuntui hidastuvan ainakin kolmanneksen.

Ensimmäisen retkipäivän taukopaikalla Varmavirralla tankkasimme evästä, ojentelimme jäseniämme ja kävimme vessassa. Retkisoudun huolto on joka vuosi järjestetty toimivasti. Evästarjoilun lisäksi on mahdollisuus täyttää vesipullot ja tarvittaessa käydä ensiapupisteellä. – Esitämmekin suuret kiitokset kaikille soututapahtuman mahdollistaville talkoilijoille!

Varmavirran taukopaikan jälkeen aloimme kysellä perämieheltä, joko lossi näkyy. Kietävälän lossi liikennöi Partalansaaren ja Viljakansaaren väliä aivan lähellä retkisoudun yöpymispaikkaa Varvirantaa. Näkyihän se lossi lopulta ja auringonpaisteen uuvuttamina, mutta onnellisina, pääsimme perille ensimmäiseen etappiimme.

Osa porukastamme oli saapunut jo edellisenä päivänä ja valinnut mieleisensä yöpaikat. Tänä vuonna soututapahtuma järjestettiin neljän päivän sijasta kaksipäiväisenä, mikä näkyi Sulkava-seuran omistamalla Varvirannan majoitusalueella: telttoja, matkailuautoja ja -vaunuja oli paljon. Jokaiselle makuupaikalle löytyi kuitenkin sijansa.

Tuntuu hyvältä nauttia kesästä

Soudun jälkeen nautimme tukevan päivällisen sekä saunoimme ja uimme antaumuksella. Kuuma sauna ja viileä Saimaa hellivät soutajien rasittuneita lihaksia. Soutamisen, saunomisen ja uimisen lisäksi iltanuotiolla istuskelu kuuluu perinteisesti retkikokemukseen. Nuotiolla istuskellessa on tapana käydä läpi päivän tapahtumia, vertailla kämmenten rakkoja ja sopia seuraavan aamun lähtöaikataulusta.

Kuten monet kesätapahtumat, myös Sulkavan Suursoudut tietää joillekin kosteaa juhlimista. Myös tänä vuonna Varvirannassa alkoholia juotiin ja ihmiset humaltuivat. Kävimmekin lukuisia hyviä keskusteluja päihteettömästä elämäntavasta niin saunan lauteilla kuin iltanuotiollakin: ei tunnu vaikealta, vaikka monet ympärillä käyttävät alkoholia – päinvastoin on hyvä olla. Tuntuu hyvältä nauttia kesästä kaikin aistein; ylittää itsensä kymmenien kilometrien soudulla sekä iloita omasta elämästä ja arjesta sellaisena kuin se on. Monenlaisia ajatuksia lausuttiin ääneen ja varmaankin jokainen mietti myös tykönänsä, mitä päihteetön yhteinen souturetkikokemus omassa sisimmässä herätti.

Toisena retkipäivänä aallokkoa ja palkitseva maaliintulo

Sunnuntaiaamuna Varvirannan aamupalalla oli ruuhkaa ja päätimme antaa kiireisimpien mennä edeltä. Teimme rauhassa lähtövalmistelut ja jatkoimme soutua melko tarkalleen kello 8.40. Riemuksemme ohitimme jo alkumatkasta pari venekuntaa. Hilpeyttä herätti, kun Kivennavan soutajat -venekunnan kanssa ohittelimme toisiamme vuorotellen pitkin matkaa.

Toinen päivä oli edellistä pilvisempi ja tuulisempi. Vastatuulesta huolimatta soutu tuntui kevyemmältä, kun auringonpaiste ei vienyt voimia. Tuuli ja pärskeet sen sijaan virkistivät. Matkan varrelle mahtui monenlaista kaunista maisemaa, kun pujottelimme sievissä kapeikoissa ja soudimme halki laajan Lepistönselän.
Toisen päivän taukopaikkana oli Karttu. Panimme merkille, että koskaan ennen taukopaikan laituri ei ole ollut niin pitkälti veden alla kuin nyt. Laiturin vierelle ei siis ollut menemistä, vaan oli soudettava keula rantaan asti. Veneestä nousu ei ole yksinkertainen suoritus väsynein jaloin, mutta toinen toistamme tukien selvisimme maihin.

Taukopaikalla Mikko toivoi, että soututapahtumaa kehitettäisiin ekologisemmaksi ja vähennettäisiin kertakäyttöastioiden määrää ruokailuissa. Toki roskat kerätään siivosti pois, mutta roskan määrän vähentämiseen voisi keksiä keinoja.

Maaliin iloisella mielellä

Pieni taukojumppa teki hyvää ja retkisoutumme jatkui kohti stadionia. Matkalla ehdimme keskustella muun muassa aaltojen ja laineiden eroista sekä juomien menekistä. Edellisenä päivänä helteen vuoksi nestettä kului selvästi enemmän. Pelkällä vedellä soutamaan ei kannata lähteä, vaan mukana on hyvä olla esimerkiksi urheilujuomaa. – Erityiskiitokset huoltomies Reinolle ”maailman parhaasta soutujuomasta”, joka oli omatekoista, suolattua mustikkamehua.

Tänä vuonna ei kuultu perämiehen huutoa “Kirkko näkyy jo”. Sen verran olivat puut kasvaneet Sulkavan kylällä näkymiä peittämään. Soutustadionille saapuminen tulikin osalle jopa yllättäen, mutta kaikille helpotuksena.
Naurunremakan ja halausten saattelemana siirryimme soutustadionille ruokailemaan. Tarjolla oli lämpimän ruuan lisäksi savustettuja muikkuja, ja tästä suuresta herkusta kiittelimme keittiötä vuolaasti.

Aterian jälkeen kokoonnuimme vielä stadionin rinteeseen jakamaan mitalit ja kunniakirjat. Reittikartta on ollut tapana antaa sellaiselle, jolla sitä ei vielä ole, ja tällä kertaa kunnian sai Taru. Hän saikin historiallisen reittikartan, sillä tälle vuodelle reittiin oli tehty pieniä muutoksia.

Riku kertoi, että tänä vuonna soutukokemus ei ollut lähimainkaan niin rankka kuin hänen ensimmäinen soutukokemuksensa viisi vuotta sitten. Tänä vuonna Riku sai myös sisarensa Annukan mukaan – kumpikaan ei olisi lähtenyt ilman toista.

Aino yllättyi tapahtumasta myönteisesti: “Luulin, että kuolen, mutta olikin mukavaa!”. Saga nauroi, että viime vuonna hänet huijattiin lähtemään ensimmäiselle soutukerralleen, mutta tänä vuonna hän lähti jo ihan huijaamattakin.

Hyvästelimme toisemme iloisin mielin. Osa lähti kotimatkalle ja osa palasi vielä Varvirantaan saunomaan, uimaan ja purkamaan leiriä.

Tämänvuotinen venekuntamme puhui siihen malliin “ensi kerrasta”, että voi olla, että ensi vuonna tarvitsemme muutaman vuoden tauon jälkeen jälleen kahta venettä. – Se olisi kyllä hienoa!

Keskustelimme alustavasti Retkijymy-venekuntaa edustavan tuttavan kanssa, että olemme yhteyksissä, josko porukalla saamme kokoon soutajia kolmen veneen verran. Tämäkin kertoo siitä, kuinka yhteisöllistä soutukansa onkaan.

Teksti: Minna Väisänen
Kuvat: Pasi Torri ja Aino Pylkkänen