Joskus elämä kulki niin lähellä, että saatoin miltei koskettaa sitä

Olen kuullut paljon yksinäisyydestä ja lukenut siitä, mutta ennen kaikkea kokenut sitä suurimman osan elämästäni.

Minun yksinäisyyteni juuret ovat kaukana menneisyydessä, jossain siellä hiljaisten pirttien varjoissa. Siellä missä kaikki vaiettiin olemattomaksi. Siellä luotiin pohja niin monelle vinoon lähteneelle asialle, joista yksi merkittävimpiä oli erilaisuuden tunne. Tunne, joka lopulta vuosien kuluessa vei minut totaaliseen yksinäisyyteen.

En koskaan ole ollut hyljeksitty päinvastoin. Lapsuudessani olin se iloinen avulias mukava “naapurin poika”, se harmiton. Tuo kuva ei vastannut todellisuutta. Se oli naamio, jonka takana kasvoi eksynyt pieni poika vailla henkistä tukea. Pelkoineen epävarmuuksineen ja huolineen.

Minun yksinäisyyteni ei ollut millään tapaa kytköksissä siihen kuinka paljon ihmisiä ympärilläni pyöri tai missä olin. Tuo yksinäisyys oli seurausta siitä outouden ja erilaisuuden tunteesta, jota koin lähes joka hetki. Mitä enemmän tai mitä tärkeämpiä ihmisiä ympärilläni oli sitä musertavammalta tuo erilaisuus ja yksinäisyys tuntui.

Ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne teki minusta yksinäisen kaikkialla

Elämääni on mahtunut hyvinkin erilaisia aikoja. Alkoholismin varjostamasta lapsuudesta hyvinkin suljetun uskonnollisen yhteisön kautta ns. normi-ihmisten joukkoon. “Iloisesta” poikamieselämästä parisuhteen ja perhe-elämän kautta yksinäiseen juopotteluun. Ja aina olen ollut yksinäinen joskus totaalisen yksinäinen.

Tänään illan pimetessä istun yksin, mutta en yksinäisenä, miettien tuota kaikkea. Tuntien saman aikaisesti onnea ja toisaalta jonkinlaista surua. Surua siitä, että niin kauan vaelsin tuon yksinäisyyteni kanssa jopa kaikkein rakkaimpien ihmisten seurassa.

Kukaan ei päässyt suojieni läpi, enkä minä ulos sieltä minkä olin suojakseni rakentanut. Olen usein kuvannut sitä ulkopuolisuuden tunnetta sanomalla, että “joskus elämä kulki niin lähellä, että saatoin miltei koskettaa sitä”. Silloinkin se oli ikään kuin lasin takana, eikä se ollut minua varten.

Olin jo kauan sitten hyväksynyt sen, että olin tuomittu kulkemaan tuohon yksinäisyyteen, joka aamuisin herätti minut. Herätti kulkeakseen kanssani taas yhden päivän iltaan, vain peitelläkseen minut odottamaan uutta tyhjää yksinäistä huomista. Sellaista se oli ja vielä paljon synkempääkin.