Matin toipumistarina

Olen Muurin Matti (55 v.) Kotkassa syntynyt. Vanhempani muuttivat Vehkalahdelle puoli vuotta syntymästäni. Isäni oli trukinkuljettaja ja äitini oli ensin tehtaassa töissä ja myöhemmin toimi lehdenjakajana. Perheeseen kuului myös kuusi vuotta nuorempi veli. Asuimme 1960–70-luvun vaihteessa rakennetussa lähiössä. Kävin ala-astetta 1970-luvulla ja v. 1980 aloitin yläasteen. Tuli kevät v. 1981 ja vappuaatto. Vedin ensi kännit kaverini kanssa. Mentiin katsomaan lavalle Sleepy Sleepers -yhtyettä. Nousuhumalan tuottama olo tuntui aivan ihanalta ja tiesin, että tästä tulisi mun juttu. Krapulasta ei tietoakaan silloin. Poikanenhan sitä vasta oli ja fyysinen kasvu vielä kesken henkisestä puhumattakaan. Kuukauden välein kävimme bändejä katsomassa ja päihtyminen kuului aina asiaan. Kerran otin vahvempaa alkoholia ja tulin niin kovaan humalaan, että sammuin hankeen ja pyörin omassa oksennuksessani. Sen lisäksi tuli vielä vesirokko, olin silloin 14-vuotias. Se oli kova kokemus.

Vuonna 1982 murrosikä oli pahimmillaan. Kouluarvosanat laskivat, kun vapaa-ajan jutut kiinnostivat enemmän. Kavereiden kanssa jatkettiin lavoilla käymistä ja järkeilin, että kun pysyttelen pullossa viiniä, se riittää illaksi, pysyn pystyssä ja hauskaakin on. Siitä se lähti 18 ikävuoteen asti vähintään kerran kuussa, joskus 3–4 iltaa piti saada kännätä. Tykkäsin olla juovuksissa. Lenkkisaunassa piti näyttää 17-vuotiaana olevani mies ja vetää tölkki olutta. Rahoitin juomista jakamalla lehtiä ja mainoksia. Vuonna 1986 valmistuin ammattikoulusta ja heinäkuussa pääsin sähköasennusliikkeeseen töihin. Rupesin saamaan palkkaa, mutta mulla ei ollut arjenhallintaa silloin. Annoin äitini taakse vähän rahaa, että työpäivinä olisi ruokarahaa. Muuten kyllä halusin päästä töiden jälkeen parille tuopille, joka välillä lähti lapasesta valomerkkiin asti. Sellaisen illan jälkeen seuraava päivä töissä oli kaikin puolin kauhea tai sitten jouduin jäämään rokuliin krapulan takia.

Työsuhde päättyi 19-vuotispäivänä oltuani keskellä työpäivää humalassa. Samana päivänä menin vielä A-klinikalle. Pari viikkoa vissiin murehdin silloin asioita. Seuraavana vuorossa oli armeija, joka alkoi hienosti ja tykkäsin olla siellä. Kerran, kun viikonloppuvapaalta piti palata inttiin, menin ennen lähtöä kapakkaan, en noussut ensimmäiseen linja-autoon enkä sitten toiseenkaan. Jäin puntikselle pariksi päiväksi, putkaahan siitä tuli myöhemmin. Mulle tuli myös neljä muuta töpeksintää, jossa kaikissa oli alkoholi vaikuttamassa, ne jutut pilasivat palveluksen. Harvoja asioita, joka vieläkin harmittaa.

Sen jälkeen olin pari kuukautta kotona ja lähdin Pansioon Turkuun telakalle töihin Laitilan aikuiskoulutuskeskuksen kautta. Asuin Wärtsilän vastaanottoasuntolassa Vähä-Heikkilässä. Meillä nuorilla miehillä meno oli aika hurjaa ja miksei vanhemmillakin, joilta kyllä välillä tuli sanomista, samoin asuntolanhoitajalta. Turun pubit ja discoravintolat olivat silloin tuttuja paikkoja. Rahoitusta ryyppäämiseen, palkan lisäksi, sain pankista lainoina tai vekseleinä. Join itseni ulos telakalta pari kuukautta aiemmin ennen kuin Wärtsilän Meriteollisuus meni nurin.

Olin käynyt tekun pääsykokeissa ja suoriutunut kiitettävästi. Olin tosi hukassa ja pihalla elämästä ja raha-asiani huonolla mallilla. Palasin vanhempieni luo kotiin ja pääsin samalla viikolla paikalliseen sähköliikkeeseen töihin, se tekun opiskelupaikka toimi hyvänä apurina mulla silloin. Annoin äidilleni tilistä rahaa, jolla hän hoiti mun velkojani pankille ja muille tahoille. Pääsin reilussa vuodessa omilleni, mutta juominen jatkui viikonloppuisin. Vuoden 1989 elokuussa piti aloittaa opiskelut tekussa, mutta en pystynyt, koska iski juomiskierre päälle. Tykkäsin vaan olla humalassa, vaikka olisi pitänyt keskittyä omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Elää normaalia arkea. Sitten olinkin taas tyhjän päällä. Muistan sen orvon tunteen kesällä v. 1990, kun en tiennyt mitä oikein haluan ja kun elämässä oli tullut takapakkia.

Mulla oli vieläkin opiskelupaikka, aloitin sen ja pari kuukautta meni hyvin. Sitten kun sain lainan, se meni mulla ryyppäämiseksi. Todella mielenvikaista touhua. Palasin taas kotiseudulle ja jotenkin sitten luovutin. Elämäni seuraavat seitsemän vuotta oli yhtä ryyppykierrettä, katkoineen ja hoitolaitoksineen. Vuoden 1997 kesällä ollessani vajaa 30-vuotias tein pysähdyksen, siinä oli nöyrtymistä. Menin kristilliseen alkoholistikotiin ja olin siellä yli vuoden. Elimistö puhdistui ja henkinen tila parani. Kävin sen jälkeen puusepänkurssia pienellä paikkakunnalla ja siellä retkahdin pikkujouluissa. Unohdin, että olen alkoholisti. No, selvisin retkahduksista. Elin melko tavallista elämää 30–45-vuotiaana. Oli asunto alla, jokunen parisuhde, välillä töissä tai opiskelemassa. Välillä ryyppäsin.

Vuonna 2013 joulun aikaan tein päätöksen: vuoden 2014 alusta rupesin käymään vertaistukiryhmissä. Se oli kohdallani hyvä päätös. Itseä tulee hoitaa. Myös kymmenen kuukautta kestänyt työpajatoiminta verstaassa oli tärkeä, koska pääsin sitä kautta puusepänverstaaseen työkokeiluun. Samoin sosiaalitoimen järjestämä kymmenen kerran sykeryhmä vuonna 2014. Mua on aina kiinnostanut liikkuva työ. Näin lehdessä ilmoituksen kuljetusalan tutustumiskurssista, hain sinne ja sitä kautta pääsin suorittamaan kuorma-autokortin vuonna 2015. Oon siitä lähtien työskennellyt vuorotöissä kuljetusalalla.  Vuoroviikoin pääsen ”pappalentikseen” tiistaisin ja A-killan keilavuorolle torstaisin. Toiminnallisuus on lääke.

Päivä kerrallaan ennakkoluulottomasti.

Teksti ja kuva: Matti Muuri