Oon ollut tosi onnekas toipujana

Miesten Viikkoa vietetään jälleen 2.−8.11.2020. A-kiltatoiminnassa mukana olevista miehiä on reilusti yli puolet. Heistä jokaisella on oma, ainutlaatuinen tarinansa.

Minua vastapäätä istuu mies, johon eletty elämä ei päällisin puolin näytä jättäneen minkäänlaisia kolhuja. Miehellä on lempeä olemus, ystävällinen katse, valoisa hymy ja hän on tasapainoisen ja turvallisen oloinen. Toistuvasti mies jutellessamme toteaa olevansa onnekas. − Onnekas? Vaikka elämään on kuulunut molempien vanhempien päihdeongelmia, äidin mielenterveysongelmia, lastenkodissa asumista, vanhempien ero, miehen roolimallin puuttuminen, vastuu ja huoli äidistä lapsena ja nuorena sekä kaikkea tätä seurannut oma ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö sekä − kuinka ollakaan, oma alkoholismi. − Onnekas? Todellakin onnekas, sillä mies, Vellu (43 v.), on ollut raittiina jo yli neljä vuotta, ja elämä on nyt tasapainossa ja hyvää.

Miten porukan herkin, ja samaan aikaan porukan koviksen rooliin ajautunut tappeluherkkä, nuori mies, joka haki helpotusta ahdistukseen alkoholista, on onnistunut toipumaan ja opiskelemaan itselleen uuden ammatin niin, että nyt hän auttaa lastenkotinuoria työkseen?

“Ensimmäinen pelastus olivat sisarukset”, Vellu toteaa. Vellu kertoo jo nuorena ymmärtäneensä vertaistuen merkityksen sisarusten ansiosta. ”Ei ole tarvinnut yksin kokea, vaan meitä oli monta kantamassa sitä taakkaa. Sisarukset lohduttivat ja kun pelotti, sisarukset olivat tuki ja turva.” Vellu arvelee, että ehkä tästä syystä myös A-kiltatoiminta ja A-kiltalainen vertaistuki on ollut hänelle niin luontevaa heti alusta saakka.

Toinen tärkeä asia oli se, kun Vellu oman raitistumisen alkuvaiheessa ymmärsi, että täytyy vetää raja auttamiselle. Kun puhelimeen ilmestyi hyvänpäiväntuttujen numeroita, ja Vellu vastasi kaikkien soittoihin ja yritti tsempata repsahtanutta ja itsetuhoista kaveria, kuorma kasvoi liian suureksi. Puhelut muistuttivat liikaa omasta menneisyydestä. Oma elämä piti rauhoittaa. ”Muuten polttaa itsensä ihan loppuun.”

Aivan alkuraitistumisessa auttoivat myös kahdenkeskiset keskustelut A-killasta löytyneen luottohenkilön kanssa. Oli tärkeää, että oli ihminen, jonka puoleen saattoi kääntyä ja johon pystyi tukeutumaan − ja joka oli käynyt pohjalla, mutta selviytynyt. Se antoi toivoa ja uskoa itseen. Silti raitistuminen ei tokikaan ole ollut helppoa. Vellu kertoo, että puhumisen lisäksi hän on kirjoittanut, lukenut, rukoillutkin − ja vaikka huutanut metsässä tuskaa ja ahdistusta pois.