Arjan tarina
Minulla oli hyvä lapsuus eikä minulta puuttunut mitään. Olin ”lellipentu”, mutta ajauduin nuorena väärään seuraan. Aloitin 14-vuotiaana juomisen ja se oli vielä sellaista viikonloppujuomista. Olin kahdeksannella luokalla, kun jouduin tarkkailuluokalle. Äiti ja isä yrittivät puhua mulle järkeä, mutta en kuunnellut. Kotiovi oli kuitenkin aina auki minulle, mutta olin jääräpää.
Kun pääsin yläasteelta, lähdin saman päivän iltana Ruotsiin. Työskentelin narkomaanien hoitolaitoksessa. Ryyppäsin kaikki viikonloput ja kun työt siellä loppuivat, olin pieniä jaksoja siivoojana. 19-vuotiaana tulin takaisin Suomeen ja siitä oikeastaan alkoikin se rumba.
Saatoin vuodenkin vetää viinaa, mulla ei ollut asuntoa ja rikokset tulivat elämääni. Oltiin aina jonkun luona yötä ja aina piti olla viinaa. Rappukäytävissäkin nukuttiin, en tarkkaan edes muista missä, kun aina oltiin päissään. 20-vuotiaana olin ensimmäistä kertaa katkolla. Sitten tulivat viinavelat ja päivärahani menivät aina viinaan. Kierre oli hirveä. Kotiin olisin voinut mennä, mutta en vain kehdannut. Sisarukset eivät olleet minua tuntevinaan, kun kuljin ”alamaailman porukoissa.”
Tyttöni isään tutustuin 19-vuotiaana, se oli vankilakundi. Sitten, kun aloin odottaa tyttöä, olin 26-vuotias. Join silloinkin. Vuoden 1987 joulukuussa A-klinikka ja sosiaalivirasto määräsivät, että minun pitää mennä ensikotiin. Sinne myös menin, synnytin tytön toukokuussa ja mies oli vankilassa. Ensikodin kautta mulle hommattiin asunto. Mieskin pääsi linnasta ja muutimme yhdessä asuntoon.
Hain laitossiivoojan kurssille 1989 ja tyttö pääsi perhepäivähoitoon. Sitten mies tapettiin, se oli saman vuoden heinäkuuta ja minä itse jouduin vankilaan syyskuussa 1989. Olen jättänyt sen taakseni, mutta se, että olen ollut vankilassa, ei ole salaisuus tässä porukassa.
Olin yövankina. Kävin päivällä kurssilla, työharjoittelussa olin kaupungilla ja valmistuin. Kun kurssi loppui, sain kaupungilta työpaikan. Kävin töissä ja olin vankilassa. Se oli kamalaa aikaa, kun joutui elämään kaksoiselämää. Kaupungilta tuli virka auki ja pomo kehotti hakemaan sitä ja sainkin sen viran. Äitini hoiti tyttöäni vankilassaoloajan.
Isäni kuoli vuonna 1990, kun olin vankilassa. Vuonna 1991 kuoli siskoni mies. Se oli aivan hirveää aikaa. Työpaikallakin oli hankalaa, kun työkaverit ehdottivat, että ”lähdetään ruokatunnilla kaupungille.” Minun täytyi soittaa vankilanjohtajalle tai vartijalle, jotta sain luvan mennä ruokatunnille. Silloin ei ollut mitään pantoja. Minulle oli määrätty suorat reitit, mitä pitkin pitää kulkea ja välttelin aina, että työkaverit eivät näkisi. Päätin etten enää palaa vankilaan – enkä ole palannut.
Kun pääsin vankilasta, juominen alkoi. Pomokin kävi oveni takana kolme kertaa. En avannut ovea. Tyttö oli lastenkodissa, kun äitini ei jaksanut enää hoitaa. Tyttö sijoitettiin.
Siinä joku vuosi kului ja juominen vain jatkui. Tutustuin poikani isään, mentiin naimisiin ja poika syntyi vuonna 1995. Erottiin.
Tutustuin seuraavaan aviomieheen, hänkin oli vankilakundi. Sekakäyttäjä. Mies puukotti minua ja hakkasi naamaan. Olin aivan hirveän näköinen ja poikani näki sen. Mies piti meitä viikon kämpässä, en päässyt lääkäriinkään. Vasemmassa jalassa oli viisi puukoniskua, poika kysyi, että miksi käyn jatkuvasti suihkussa? Yritin suihkuttaa jalkaani, ettei se tulehtuisi.
En edes muista, miten pääsimme lähtemään sieltä pojan kanssa. Menimme turvakotiin ja tein rikosilmoituksen. Olin pari kuukautta turvakodissa ja poliisit saivat miehen viimein kiinni. Mies tuomittiin ja 1999 tuli viesti, että mies oli hirttänyt itsensä. Hommasin hautajaiset.
Vuonna 2001 vein pojan tarhaan. En tiedä mikä mulle tuli, aloin juomaan ja soitin lastensuojeluun, etten voi hakea poikaa, koska olen kännissä. Kerroin, että haluan pojalle sijaisperheen. Poika sai hyvän perheen. Vieläkin ollaan sijaisäidin kanssa tekemisissä.
Samana vuonna yritin itsemurhaa. Olin yrittänyt jo kahdesti aikaisemmin. Nyt otin Antabusta ja join viinaa. Kaksi vuorokautta pidettiin teholla nukutuksessa. Kun pääsin sieltä, lähdin heti ryyppäämään.
Vuonna 2002 sen aikainen jätkäkaveri hakkasi mut niin pahasti, että multa meni puhekyky. Hätäleikkaus tehtiin, mulla oli aivoverenvuoto. Kävin kolme vuotta puheterapeutilla ja päätä kuvattiin. Otin miehen takaisin. Vuonna 2005 mies puukotti mua vasemman rinnan alle perunankuorimaveitsellä. Olin 2–3 päivää sairaalassa. Erottiin.
En edes oikein muista kaikkea. Join saakelisti. Tutustuin taas kerran väkivaltaiseen mieheen. Hän käytti minua hyväkseen ja oli hirveän mustasukkainen. Muutin vuonna 2014 lähemmäs äitiä. Äidilläni oli Alzheimerin tauti ja kävin hoitamassa häntä. Äiti kuoli. Hommasin hautajaiset, perunkirjoitukset ja minulla alkoi mennä jo paremmin. Kun olin hoitanut kaikki, vedin kaksi kuukautta yötä päivää. Sitten lopetin itse.
Vuonna 2012 olin ensimmäisen kerran seurakunnan päihteettömällä leirillä ja vuonna 2015 menin Oulun A-kiltaan. Viime vuonna aloin käydä psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla. Nyt vasta olen alkanut käydä näitä juttuja läpi, lapsen pois antamista ja kaikkea muuta kokemaani.
Oon siitä kiitollinen, että mulla on nyt ensimmäinen koti, jossa oon asunut näin kauan. On aivan ihana tulla kotiin, jossa kukaan ei huuda ja saan olla rauhassa.
Tulevaisuudelta odotan, että pysyisin terveenä ja olisin vahva, tuli eteen mitään vaan. Ja etten löytäisi itseäni uudelleen kadulta. Välillä on niin vaikeaa, että haluaisin luovuttaa, mutta en usko, että näin tulee käymään. Jostain mä saan voimaa, että jaksan tätä normielämää. Siihen auttaa hyvä ystäväni, jolle voin kertoa asiat, oli ne sitten hyviä tai huonoja.
A-kilta on myös antanut mulle paljon. Se on mulle kuin toinen koti, johon mun on hyvä ja turvallinen mennä. Täysraitista musta ei tuu, mutta en palaisi ikinä enää entiseen elämään.
Oon itsestäni ylpeä.
Arja
