Minut on repäisty tähän maailmaan mukaan

Päädyn valkoisiin ja oransseihin liljoihin, ja jotain vihreitä juttuja. Semmoiset kukat arkun päälle. Laulut ovat vaikeita. Päädyn Suojelusenkeliin. Kutsun vain läheisimmät. Varmaan joitain kavereitakin kiinnostaisi tulla. Ruuaksi teen Möykyn lempiruokia.

Olen sairaslomalla. En ole sairas muusta kuin huolesta. Sydän on särkynyt. Ja millainen äiti se vain tekisi töitä, kun lapsi tappaa itseään hitaasti. Nyt se on ollut teillä tietämättömillä reilun viikon. Näitä suunnitelmia on hyvä tehdä – vaikka yöllä, kun ei pysty nukkumaan. Ovat sitten valmiina, kun poliisit ilmestyvät oven taakse tuomaan suru-uutista. On tämä kyllä aika hullua, että minunkin elämäni meni tämmöiseksi. Huumeet vaikuttavat minuunkin, vaikken ole ikinä edes kokeillut. Minut on vain repäisty tähän maailmaan mukaan.

Puhelin soi. Lapsi on löytynyt. Laitan hautajaissuunnitelmat yläkaappiin. Ilmoitan esimiehelle, että olen taas työkuntoinen. Meillä menee nyt hyvin.

Sanon lastani Möykyksi. Möykyksi häntä sanottiin jo pienenä. Oli niin suloinen potra mussukka, ihana Möykky. Möykky jäi kiinni kannabiksen polttelusta yläasteella. Oli poltellut sitä jo vuoden päivät. Olin kyllä jo ihmetellyt Möykyn touhuja ja epäillyt huumeita, mutta en vain pystynyt sanomaan sitä ääneen, koska sitten siitä tulisi todellista. – Siitä alkaen meidän elämästämme tuli semmoista, jota ei haluaisi kokea.

Alkoi aika nopeatahtinen porttiteorian suorittaminen. Minä suoritin Möykyn mukana. Yritin ymmärtää. Syytin itseäni. Möykky sijoitettiin, minä kävin huostaanotettujen lasten vanhempien tukiryhmässä. Kuitenkin koin, ettei se riittänyt. Pääsin juttelemaan psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka kysyi, että voisiko minulla olla ADHD. Sain diagnoosin ja lääkityksen. Kysyin lääkäriltä, että määrääkö se oikeasti minulle ne lääkkeet, kun meillä on päihdeongelmaa. Lääkäri sanoi hämmentyneenä, että sinun lapsellasi on päihdeongelma, ei sinulla.

Sitten menin huumeiden käyttäjien läheisten ryhmään. Oli ihana tutustua ihmisiin, jotka olivat kokeneet saman. Ryhmästä tuli henkireikä. Sain paljon perspektiiviä omalle elämälleni – omalle, en poikani elämälle. Osasin ottaa vastaan neuvoja, joita sieltä sain. Tajusin, että minun pitää olla kunnossa ja pitää huolta itsestäni. Pitää päästää irti kädestä ja hypätä pois siitä vuoristoradasta. Se oli vaikeaa. Palasin monesti siihen kädestäpitelijän rooliin. Autoin, mutta samalla mahdollistin käyttöä. Tajusin, ettei se auta, että minä haluan lapsen hoitoon. Hänen pitää itse haluta parantua. Silloin, kun se päivä koittaa olen valmis olemaan tukena.

Aika kului nopeaa. Möykystä tuli täysi ikäinen.

“Äiti olet sanonut, että kotiin saa aina tulla. Äiti avaa vittu se ovi!” Heräsin yöllä hillittömään paukutukseen ja mylvintään. Edellisenä päivänä puhelin on soinut ja viestiä tullut: “On paha paikka. Auta. Lainaa 250! Vastaa!!!!! On velkaa. Tarvin apua.” Vastasin näihin, etten aio auttaa. Huoli on kova, mutta en pysty auttamaan. En avannut ovea. Soitin poliisit. Minua pelotti.

Möykky oli melkein vuoden kuivilla. Asui mummolassa. Se loppui jokin aikaa sitten. Taas mennään. Mutta itse en ole enää siinä vuoristoradassa enkä pidä kädestä kiinni. Samassa tivolissa me olemme, mutta minä olen jossain possujunassa, enkä ole niissä kovissa kurveissa mukana. Tietenkin minulla on tunteita ja annan itselleni luvan olla surullinen ja murehtia, mutta en vello niissä. Minä saan olla onnellinen ja iloinen ja elää omaa elämääni, vaikka omalla lapsellani ei näin olisikaan.

Möykyn äiti
Teksti on lyhennelmä kokemusasiantuntijakertomuksesta.