On vain meitä

Sain aikoinaan työssäni, ja monissa muissakin toimissani, huomata, että ei ole meitä ja noita toisia, vaan on vain meitä. Itselleni tuossa ajattelussa merkityksellisintä oli se, miten tuo me-henkinen ihminen ihmisille -kohtaaminen auttoi avaamaan monia lukkiutuneita mielen portteja ja tunteiden lukkoja. Jos ne portit eivät vielä siellä työhuoneessa kahdestaan tai perheen kanssa auenneet, niin jo alkoi yhteys lenkkipolulla tai lentopallokentän laidalla löytyä. Se ihmisten yhteys on sitä samankaltaisuutta, jota koemme yhteisissä harrastuksissa ja vaikkapa vain saman ruokapöydän ääressä. Se ei siis loppuviimeksi ole yhtään sen kummallisempaa ja mystisempää, kunhan vaan ihmisten turvallisille kohtaamisille annetaan tilaisuus.

Yksinkertaisimmillaanhan yhteisöllisyys on ihmisolentojen yhdessä elämistä ja olemista. Yhteisössä mukana oleville se tarjoaa parhaimmillaan tarpeellisen määrän ihmissuhteita sekä antaa turvaa, kunnioitusta ja arvotusta. Joissakin tapauksissa esimerkiksi jokin hoivayhteisö takaa jopa koko elämisen ja olemisen edellytykset.

Tämän päivän elämänmuotomme ei taida erakoitumista muutenkaan kovin paljon suosia.  Kaikenlainen toimeentuleminenkin vaatii jos jonkinlaista vuorovaikutusta ja vähintään toisten ihmisten sietämistä. Ja viimeistään se on tuo ”viranomainen”, joka kyllä huolehtii meille kaikille jonkin oman lokeromme. Jos nyt kuitenkin yrität jonnekin kadota, niin jo on Vapaaehtoinen pelastuspalvelu Vapepa tai dronet jahtaamassa. Ei se auta piiloutuminen Vätsärin kivierämaahan sen paremmin kun Inarinjärven saariinkaan. Kyllä ne ihmispakoilijan jollain satelliitin silmällä sieltä näkevät. Parempi siis vaan tyytyä elämään porukoissa. Ja kannattaa sitten ihan itse ja omatoimisesti mennä semmoisiin ihmisyhteisöihin, joissa pidetään kaverista huolta ja tehdään hyviä asioita.

Matti J. Virtanen, sosiaalineuvos

Kun sain tehtäväkseni kirjoittaa yhteisöllisyydestä, aihe tuntui aluksi kovin helpolta, mutta ei se loppuviimeksi sitä sitten ollutkaan. Mieli kun tahtoi ryhtyä etsimään toisten kirjoittamia viisauksia ja aiheeseen liittyviä akateemisia julkaisuja. Sitä kun on paljon fiksumman tuntuinen, kun viittaa johonkin itseään vahvempaan auktoriteettiin. Aikani siis pähkäilin ja tulin tehneeksi jokusen nettihaunkin hakusanoilla ”yhteisöllisyys” ja ”yhteisöllinen toiminta”. Jotain teorioita ja käsitteitä sieltä löytyi, mutta ei mitään kovin mullistavaa.

Epätoivossani taisin siinä hetken kaivella jopa omia 80-luvun koulutuskansioitakin, kun muistin aiheesta joskus luennoineeni. Ei vaan sattunut löytymään tueksi edes niitä vanhoja piirtoheitinkalvojakaan. Päätin sitten luopua kaikista hienoista aiheen teoretisoinneista, ja kirjoittelin ihan vaan sitä, mitä päästäni sattui tulemaan. Se kun kuitenkin tämä ihmisenä oleminen on enimmäkseen juuri sitä yhteisöelämisen empiiristä kokemista ja tutkiskelua. Eiköhän se siis minunkin kohtuullisen pitkä elämänkokemus nyt yhden blogikirjoituksen ”empiiristeoreettiseksi” taustaksi riitä.

Matti