Voit myös kuunnella blogin tästä

Ei ole mitenkään tavatonta, että päihdeongelma siirtyy sukupolvelta toiselle. Tällöin lasisen lapsuuden kokenut henkilö päätyy aikuistuttuaan itse olemaan päihderiippuvuuteen sairastuneen lapsen vanhemman roolissa. Puhutaan sosiaalisesta perimästä, ylisukupolvisista siirtymistä tai ylisukupolvisuudesta. Ja puhutaan monen meistä elämästä.

Toipuminen päihderiippuvuuden ketjussa

”Itselläni on kaikki nyt ok, mutta nuoremman lapsen päihderiippuvuus minua huolestuttaa”, kertoo kaimani, A-kiltalainen päihdetoipuja, Kirsi, kun keskustelemme tulevasta päihderiippuvaisten läheistenpäivästä, jota vietetään tämän viikon sunnuntaina 5.5.

”Välillä nuori lupailee, että lopettaa päihteiden, siis kannabiksen, käytön, mutta äitinä minulla on koko ajan pelko, että milloin lipsahtaa ja lipsahtaako vielä rajumpiin aineisiin. Ja tuleeko reissuiltansa enää kotiin”, Kirsi huokaa – ja tulee sanoittaneeksi sen saman ahdistuksen, jonka lähes jokainen päihderiippuvaisen läheinen tietää ja omaksensa tunnistaa.

Suvun malli oli helppo omaksua

Kirsin perheessä oli Kirsin lapsuudesta saakka päihteiden käyttöä. Isä oli sairastunut alkoholismiin, ja äitikin päätyi syöpädiagnoosin saatuaan käyttämään sekä päihteitä että lääkkeitä. ”Lisäksi molempien vanhempien suvussa on pitkä historia päihdeongelman kanssa”, Kirsi kertoo ja jatkaa: ”Eikä sitä luokiteltu ongelmaksi missään vaiheessa. Siispä itsellänikään ei ollut mitään vaikeutta ruveta käyttämään päihteitä.”

Nuorena aikuisena Kirsillä oli ongelmia mielenterveyden kanssa ja Kirsi rupesi lääkitsemään itseään päihteillä: ”Oli muka helpompi hallita mielen ongelmia päihteen kanssa, mutta niinhän asia ei tietenkään ole”, Kirsi kertoo. Kun sitten Kirsillä diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, hän kieltäytyi päihteistä kokonaan. Tätä kesti jonkin aikaa, mutta kun mielialalääkkeet eivät auttaneet, Kirsi palasi päihteiden pariin. Nekään eivät auttaneet, ja itsemurhaa viinalla ja lääkkeillä yrittänyt Kirsi päätyi psykiatriselle osastolle sairaalaan.

Itsemurhayrityksestä on nyt seitsemän vuotta ja koko tämän ajan Kirsi on pysynyt päihteettömänä osin A-killan ja vertaistuen avulla: ”Olen minä meinannut retkahtaa. Ajattelin, että lähden pyörällä hakemaan pullon, mutta menen kuitenkin ensin A-kiltaan. Kävi sitten niin, että vietinkin illan A-killassa, enkä osatanut pulloa, enkä yrittänyt itsemurhaa.”

”Olen onnekseni osannut myös rikkoa suvun traditioita. En ole juossut psykiatreja karkuun, vaan olen mennyt kysymään, että mikä minulla on”, Kirsi kertoo ja iloitsee omasta toipumisestaan. Kirsi kykenee nyt käymään töissä ja tekemään kokemusasiantuntijakeikkaa sekä ohjaamaan useita vertaistukiryhmiä.

Sama ihminen sekä toipuja että läheinen

Kirsin nyt 19-vuotias poika alkoi polttamaan pilveä jo lapsena. Kohta koulu alkoi mennä penkin alle ja päihteet tulivat mukaan päivittäin. ”Juuri nyt päihteitä ei ole päivittäin, mutta kovasti poika puolustelee päihteiden käyttö. Hän on nyt koditon ja elämänhallinta on täysin hukassa. Ei ole koulua, eikä töitä, mutta on hän puhunut työpaikan hakemisesta. Olisi kiva, kun päivään löytyisi jotain struktuuria”, Kirsi kertoo.

Kirsi sanoo, että äitinä hänellä olisi kova tarve saada puhua vertaisten kanssa. ”On niin paljon asioita, jotka aiheuttavat huolta ja tuskaa. Ei niiden kanssa ole hyvä olla yksin”, Kirsi toteaa ja jatkaa: ” Itselläni ei ole kumppania, eikä pojan toinen vanhempi ole mukana kuvioissa. Onneksi on yksi A-killassa tavattu nainen, jonka pojalla on päihdehistoria, ja tämän naisen kanssa olen voinut asioista keskustella.”

Kun kysyn Kirsiltä, onko hän tuntenut syyllisyyttä lapsensa suhteen, Kirsi vastaa: ”Syyllisyys painaa mieltä, se on selvä. Kyllä sitä pohtii, onko lapseen jäänyt malli, että humalahakuinen juominen on ok. Mutta meillä tämä päihderiippuvuus on suvun ketju, ei siitä voi koko pottia omille harteilleen ottaa. Ja teen nyt sen, mitä voin. Ensinnäkään en ikinä, ikinä, panisi välejä poikki lasteni kanssa, vaan päinvastoin, pidän mahdollisimman paljon yhteyttä. Ja yritän käyttää omaa kokemusta esimerkkinä, mutta äitiä ei välttämättä oteta vakavasti. Jos sama viesti tulisi kaverin suusta, se merkitsisi enemmän ja eri tavalla.”

Sen lisäksi, että elämä itse päihderiippuvuudesta toipuvana ja päihderiippuvuuteen sairastuneen nuoren äitinä on lähes jatkuvaa pelkoa ja huolta, se on myös toivoa paremmasta. ”Toivo on sitä, ettei nuori käytä aineita nyt päivittäin ja nuorella on tulevaisuuden haaveita. Ja toivo on sitä, että nuori on saanut aikuisen kaverin, joka on päässyt pois päihdehelvetistä. Vertaisen sana painaa kuitenkin jotakin.”

Blogiin haastatellun Kirsin poika on antanut luvan tekstin julkaisemiseen.

Kirjoittaja: Kirsi Mäki, viestinnän asiantuntija, A-Kiltojen Liitto ry